Sata ja yksi iloista eläinsatua

(31.12.2009)

Uusi-Seelanti on tunnettu monista erikoisista eläinlajeistaan. Lintuja, jotka eivät osaa lentää. Nisäkkäitä, joilla on linnun nokka, mutta elävät kuin kalat. Joen varsien jyrkänteillä villejä vuohia, joita kuka tahansa saa metsästää milloin tahansa. Tarhattuja laamoja. Teiden varsilla muutaman millin paksuisiksi levähtäneitä opossumeita kuin Suomessa supikoiria... Seuraavassa opettavainen tarina, jonka innoittaja on sveitsiläinen työtoverini Matias (nimi saattaa olla muutettu).

On jouluyö. Matias on viettänyt rentouttavan aattoillan, ehkä maistellut hieman paikallista glögiä. Matias saapuu kotiin aattoyön vietosta, ja keittiössä odottaa ilmielävä opossumi. Matias suivaantuu kutsumattomasta vieraasta. Asialle on tehtävä jotakin. Toiminnan miehenä Matias tarttuu paistinpannuun ja alkaa huiskia ympäriinsä. Keittiö saa joulunpunaisen värityksen. Uutta väriä keittiön seinille ei tuo ainoastaan opossumi: Kiivastuneessa mielentilassa Matias tulee nimittäin käyttäneeksi niin kovasti voimaa, että paistinpannun kahva katkeaa, ja terävä reuna leikkaa syvän haavan Matiaksen kämmeneen. Ennen lääkäriin menoa ja seitsemää tikkiä voi kuitenkin nukkua kunnon yöunet. Luonnollisesti.

Tarinan opetus? Uudessa-Seelannissa ei osata tehdä kunnon paistinpannuja, ja Sveitsissä ei osata tappaa opossumeja. Jos joku paikallisista olisi ollut tilanteessa sveitsiläisen paistinpannun kanssa, olisi ihmisuhreilta vältytty.

. . . . . , . .Matiaksen jouluvieras


. . . . . , . .Merinovillatehdas


. . . . . , . .Villivuohesta Jaken jouluateriaksi


. . . . . , . .Laamoja (tai jotain muita hassuja eläimiä)


. . . . . , . .Uudessa-Seelannissa ei ole myrkkyhämähäkkejä

NZ National Raft Guide Grade 4/5

(30.12.2009)

Se on siinä!


...sano Mertarannan Antero kun televisioon pääsi. Ja minä sanoin samat sanat kun harjoittelijan roolista pääsin. Tänään olin joella ensimmäistä kertaa asiakkaiden kanssa ilman vanhemman oppaan seuraa, ja ennen kaikkea palkattuna työntekijänä! Kumilauttakippariurani ensimmäinen reissu Queenstown raftingin leivissä sujui mainiosti, asiakkaina viiden hengen suomalaisperhe ja kaksi australialaista turistia. Vielä suklaakakkutarjoilut kollegoille, ja sitten on epävirallisemmatkin osuudet pätevöitymisestä suoritettu.

Kolmen viikon tiiviin harjoittelujakson aikana oli muutaman kerran olo kuin opetusharjoittelijalla konsanaan: kaaoksenhallintaa, ammatillisen itsetunnon koettelua ja palautekeskusteluja. Kotimaan ammattini näkökulmasta oikeastaan varsin mielenkiintoinen kokemus!

Vuodenvaihde kuluu varmaankin tiiviisti töissä. Sesonki on täällä juuri nyt kuumimmillaan, tänään joelle vietiin lähes kolmesataa asiakasta. Ensi viikon sain kaikesta huolimatta neuvoteltua vapaaksi, ja silloin on tarkoitus ajella ympäri eteläsaarta hyvässä seurassa, ehkä nähdä jäätiköitä ja ties vaikka pingviinejäkin... Sitten takaisin töihin, kumilauttailun lomassa toivottavasti myös kajakkimelontaa, ja maaliskuussa kajakkimelontaa todenteolla!

Vuosi vaihtuu tässä maailmankolkassa siis varsin mukavissa merkeissä, toivottavasti näin tapahtuu myös Suomessa!

Hyvää Joulua!

(24.12.2009)

Joulu se on joulu täälläkin, vaikka paljon pienempi juhla kuin Suomessa. Aattona tarkenee ulkona T-paidassa, ja työpäivä on tavanomainen 7.30-18.00. Paitsi että otan iltapäivän vapaaksi.

On lahjoja Suomesta saakka, ja muutama täältäkin - kiitokset vaan Joulupukille! On vieraita Suomesta (tai oikeastaan hyvinkin tuttuja). On riisipuuroa, pipareita, joulukuusi ja kuusen latvassa nuhruinen paperienkeli. Siinä Hectorille laulun aihe.

Ei ole saunaa, ei joululauluja, ei kinkkua, ei laatikoita eikä joulukirkkoonkaan taida jaksa aamulla nousta. Ja vaikka jaksaisikin, niin hiihtäen sinne ei pääse, eikä reellä.

On varsin mainiota, että eri puolella maailmaa avataan joulupaketit ja syödään jouluateriat eri päivinä: Suomalaiseen tapaan omat paketit aukevat jo tänä iltana, ja varsin maittava jouluateriakin on tiedossa. Joulupäivänä voi sitten viettää uuden joulun kansainvälisessä seurassa - lisää paketteja ja grillausta. Ja jotkut sinnittelevät pakettien kanssa Tapaninpäivään saakka - englanniksi "boxing day". Tosin oma kärsivällisyyteni ei varmaan sinne asti riitä, ja töihinkin pitää jo Tapanina rientää.


. . . . . , .. , , . , . .Kuusi se on pienikin kuusi


. . . . . , . .Jouluterveiset tontuilta

Queenstown Rafting

(7.-13.12.2009)

Herätys klo 06.15. Aamupala, kumilautat trailereihin, asiakkaille varusteet, ajomatka joelle, melontaa, kumilautat trailereihin, varusteet pois asiakkailta, lounas, uudet asiakkaat, asiakkaille varusteet, ajomatka joelle, melontaa, kumilautat trailereihin, asiakkaiden varusteet yöksi kuivumaan. Kotiin klo 18, kolme tuntia syömistä, vieläkin vähän nälkä, iltapala, nukkumaan klo 21.30 – eikä unta tarvitse odotella.

Queenstown rafting tekee reissuja kahdelle joelle. Shotover joella melotaan 16 kilometrin mittaista pätkää, jonka kaupallinen luokitus on IV-V. Kajakkimelojan näkökulmasta joella on yksi jämäkkä kolmosen koski, yksi kuudensadan metrin mittainen möläys tuhtia nelosta, ja päivän päätteeksi hontto joka kaataa parhaimmillaan/pahimmillaan keskimäärin joka toisen kumilautan. Kawarau-joella tarjolla oleva retki on helpompi: matkan varrella on muutama isompi aalto, ja lopussa puoli kilometriä isoa vettä, luokkaa III-IV virtaamasta riippuen. Tällä viikolla vedet ovat harvinaisen korkealla, ja aallot Kawaraun loppukoskessa ovat isompia kuin missään muualla melomani (ns. Pahakurkkio-luokan aaltoja).

Neljä ensimmäistä reissua Shotover-joella istun kumilautassa yhtenä asiakkaista. Sen jälkeen kosket alkavat olla sen verran hyvin muistissa, että uskaltaudun joelle kajakilla. Kajakilla kosket ovat ”big and exciting, but fun”. Seuraavaksi melomme joen kolmen harjoittelijan kesken omalla kumilautalla. Kaikki menee suurin piirtein hyvin. Eikä mikään ole vanhemmille oppaille parempi naurun aihe kuin harjoittelijoiden mokailut... Touhu on kaiken kaikkiaan melko vauhdikasta, ja viikon aikana ehdin nähdä/kokea toistakymmentä kaatoa asiakkaiden kanssa sekä muutaman wrapin (virtaava vesi painaa kumilautan osittain upoksiin kiviä vasten). Lisäksi surffaan toisen harjoittelijan kanssa Mother in Law –nimisessä miehekkään kokoisessa hontossa reilun minuutin, kunnes avulias vanhempi opas heittää rannalta köyden ja kiskoo lautan alavirtaan. Koen myös muutamia varsin erikoisia linjaratkaisuja samaista honttoa lähestyttäessä, ja toisessa hontossa otan uiden vauhtia useamman kierroksen ennen kuin pullahdan alavirtaan.

Heittoköyden käyttö ja koskessa uiminen ovat asioita, joita kajakkimelojana tulee harvoin aktiivisesti harjoiteltua. Ainakin itselleni kuluneiden viikkojen päivittäinen harjoittelu näissä asioissa on ollut varsin tervetullut kokemus: Kaikki se mitä tapahtuu kauhukahvasta vetämisen jälkeen ei enää tule niin suurena yllätyksenä...

Alla vielä muutama kuva tämänhetkisistä maisemista.


..... , . , . .Saapuminen Queenstowniin


..... , . , . .Queenstown Rafting base


..... , . , . .Katto pään päällä


. . . . . , .. , , . , . .Asunnon taiteellinen sisustus

The Big Bang Theory

(3.-5.12.2009)

Viimeiset kolme päivää Greymouthissa opiskelija-asuntolassa kuluvat kevätflunssaa potiessa. Melonnasta ja muusta urheilusta täytyy pitää muutama päivä taukoa. Aika kuluu pitkästä aikaa musiikkihommissa: nuotinkirjoitus- ja sovitustöitä koti-Suomeen, biisinkirjoitusta, sekä henkilökohtaisen uusiseelantilaisen musiikkikokoelman kartuttamista.

Mieleenpainuvinta näiltä kolmelta päivältä on kuitenkin TV:n komediasarja ”The Big Bang Theory”. Yhdellä kaverilla on kolme tuotantokautta kyseistä sarjaa tietokoneella, ja kaikki kolme tuotantokautta tulee kelattua läpi kahdessa vuorokaudessa. Muutama päivä vihanneksena sohvalla on tervetullutta vaihtelua varsin intensiiviselle viimeksi kuluneelle neljälle viikolle.

Seuraavaksi tähtäimessä on Queenstown, jossa on tarkoitus toimia oppaana Queenstown Rafting –nimisessä puljussa. Muutamat ensimmäiset viikot kuluvat vielä harjoittelijan statuksella, mutta jos kaikki menee hyvin, on vuodenvaihteen jälkeen mahdollista alkaa pienentää tulojen ja menojen välistä kuilua... Länsirannikon kuuluisat (heli-melonta)joet jäävät siis tällä erää harmillisen vähälle käytölle, mutta täytyy palata asiaan lähempänä maaliskuuta.

Kakapotahi

(29.-30.11.2009)

Kurssit on nyt kursseiltu, ja toivon voivani hetken aikaa keskittyä taas kajakkimelontaan. Siispä kajakki auton katolle ja suunnaksi etelä: Kakapotahi on pieni IV-V –luokan joki 40 km Hokitikasta etelään. Istun kajakissa ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon, ja sen myös huomaa: Tuntuma ei ole paras mahdollinen. Kumilautassa istuu melkein puolen metrin korkeudella veden pinnasta, kun taas kajakissa takamus on veden pinnan tasolla, ja siksi näkyvyys tuntuu melko heikolta. Onneksi melomme aluksi vain helpomman alakanjonin, jossa kosket eivät hyvällä tahdollakaan yllä IV-luokkaan kuin muutamassa paikassa.

Seuraavana päivänä meno onkin jo parempaa, mutta silti päätän kantaa yläkanjonin seitsemästä dropista neljä. Muutamassa paikassa scouttaaminen ja kantaminen on melko työlästä, ja puolentoista kilometrin mittaisen osuuden "melomiseen" kuluukin 1h 40min. Vaikka melontani ei tällä joella ehkä olekaan parhaimmillaan, niin joki nousee silti melontakokemuksissani kärkipäähän: Näin kauniissa ja eksoottisessa paikassa olen harvoin ollut – kristallinkirkas vesi, kanjoni johon ei ilman kajakkia pääse, muutaman metrin vesiputouksia valtavien kivenlohkareiden väleistä – nyt alan todenteolla harkita sellaisen vesitiiviin kameran hankkimista, jonka voi huoletta ottaa liivin taskuun joelle! (Allaoleva kuva on netin syövereistä löydetty. Paikka on niin kaunis etten voinut vastustaa kiusausta laittaa edes jonkinlaista kuvaa näkyville...)

. , . . . . . , , . , . .Upper Kakapotahi: Postman's fall

NZRA Rescue Workshop

(25.-27.11.2009)

NZRA = New Zealand Rafting Association. Kolmen päivän mittaiselle turvallisuus- ja pelastuspäiville osallistuu nelisenkymmentä Uuden-Seelannin eteläsaarella työskentelevää kumilauttaopasta. Ensimmäinen päivä alkaa miehekkäällä kuntoradalla. ”Ass kicker” –nimisen radan tarkoitus on ”testata/varmistaa osallistujien kyky toimia joki-/koskiympäristössä”. Radan läpäiseminen kestää noin kaksi tuntia, ja se sisältää uimista, kiipeämistä, uimista, könyämistä, uimista, erilaisia tehtäviä ja uimista. Lisäksi radan läpäisemiseksi joutuu useamman kerran uimaan koskessa. Tehtäviin kuuluu muun muassa uiminen pelastusliiveihin kiinnitetyn köyden varassa ja köydestä irrottautuminen, laskeutuminen jyrkänteeltä köyden varassa koskeen ja uiminen vastarannalle akanvirtaan, köyteen sotkeutuneen uhrin pelastaminen koskesta veistä käyttäen, 170 metriä pitkän kallioon louhitun tunnelin läpi uiminen, ynnä paljon muuta. Niin, ja mainitsinko jo uimisen?

Seuraavat kaksi päivää kuluvat samanlaisissa tunnelmissa, höystettynä tositilannetta kuvaavilla ensiaputehtävillä ja aikarajoilla. Paikkana on Shotover-joki Queenstownissa. Näiden pelastautumispäivien jälkeen on Raft guide –kurssi paketissa, ja olen muutaman viikon harjoittelujaksoa vaille valmis viemään asiakkaita kohti valkoista kuolemaa...

Torstai-iltana Queenstown saa kokea jotain kaameaa, kun kurssimme (lähes) viimeisen illan vietto vie 8+1 henkeä paikalliseen Irish pubiin, jossa sattuu olemaan Open mic –ilta. Ei aikaakaan, kun kurssimme on vallannut estradin erilaisin soittimin huuliharpuista ja bongorummuista kitaroihin, ja muut asiakkaat joutuvat oppimaan mm. suomalaisia juomalauluja. Taiteellinen taso ei ehkä aivan vastaa musiikin ammattiopiskelijoiden päättökonserttien tasoa sen enempää Aucklandissa kuin Jyväskylässäkään, mutta kurssimme varsin mainio yhteishenki kulminoituu (ainakin itseämme) miellyttävällä tavalla.

..... , . , . .Maisemia matkalla Queenstowniin


..... , . , . .Multiple hazard situation


..... , . , . .Foot entrapment


..... , . , . .Hui!


..... , . , . .Kurssin pääkouluttaja Rachael Moore

Rangitata rafting

(16.-21.11.2009)





















Raft guide –kurssin kolmanneksi viikoksi ajamme sateiselta länsirannikolta viikoksi Rangitata-joelle lähelle Christchurch-nimistä kaupunkia. Melkoinen maisemareitti, ja joellakin maisemat ovat jälleen kerran suoraan Sormusten herra –trilogiasta! Oma kamera jää valitettavasti matkasta, mutta onneksi yhdellä kurssikaverilla on mukanaan vedenkestävä pokkari.

Rangitata-joen vesi on pääosin lähtöisin jäätiköltä, joten vesi on voimakkaasti turkoosin väristä. Virtaama vaihtelee sääoloista riippuen 70 ja 700 kuution välissä. Säät ovat kurssiamme ajatellen suotuisat: Vesimäärä pysyy kohtuullisessa 85 kuutiossa, ja kaikki viisi päivää joella ovat aurinkoisia. Olen luopunut hanskoista, mutta kirkas auringonpaiste piirtää käsiini pysyvät hanskat...

Suurin osa viikosta kuluu perusasioiden harjoittelussa: pienten akanvirtojen kiinniottamista ja tarkkoja linjoja II-III –luokan koskissa. Tehokkaana motivaationkohottajana tälle harjoittelulle toimii osuuden loppupäässä olevat kaksi isompaa koskea: jäykkää nelosta, juuri ja juuri tohtisin kajakilla näihin koskiin tulla. Tällaisten koskien niskalla on luonnollisesti hyvä harjoitella kaikkia perustaitoja... Viikon aikana ehditään isommissa koskissa nähdä kaikenlaista: kumilautta jää honttoon surffaamaan ja ukkoja roikkuu köyden varassa lautan ulkopuolella, lautan kippari lentää takaperin voltilla (kajakkimelojan perspektiivistä erittäin suureen) honttoon, hyviä linjoja, ei niin hyviä linjoja... Luotto kurssin kouluttajiin on varsin vankka: Oma-aloitteisesti en olisi kumilautalla näitä paikkoja laskenut, mutta mittasuhteet ovat tässä touhussa näköjään vähän toisenlaiset kuin kajakkimelonnassa. Kunhan vain pysyy lautan sisäpuolella!

Viikkoon kuuluu tietysti myös uimista sekä pelastusharjoituksia, kirjallinen koe ja solmukoe. Kengännauhojen kanssa olen edelleenkin auttamattoman hidas, mutta solmukokeeseen olen narunpätkän kanssa harjoitellut, ja tuloksena on täysi kymppi, jee!



..... , . , . .Rangitata Upper Gorge


..... , . , . .Olisikohan sittenkin turvallisempaa meloa?


..... , . , . .Missä se linja oikein olikaan?


..... , . , . .Uinti- ja pelastusharjoituksia


..... , . , . .Rangitata-joen harmaanturkoosia vettä

Buller river

(9.-15.11.2009)

Kumilauttakurssin toinen viikko kuluu samoissa merkeissä kuin ensimmäinenkin: Tukikohtana on edelleen Murchison, ja Buller-joki sivu-uomineen tulee entistä tutummaksi veden pinnan molemmilta puolilta. Uimaharjoituksissa huomaan usein jääväni jälkeen muista, ja alan luonnollisesti syyttää (huonoja?) varusteita! Kuivapukua en edelleenkään vaihtaisi pois – enhän ole koko kurssin aikana kastellut paitaani tai kärsinyt kylmästä – mutta... Puvun lahkeissa on runsaasti ylimääräistä kangasta, eikä tämä ”purje” varsinaisesti helpota liukumista vedestä. Paksu neopreeninen märkäpuku sen sijaan kelluttaa, ja liukuu vedessä kuin hylje. Lisäksi alan kiinnittää huomiota siihen, että pelastusliivien remmit ovat tiukalla: Mitä virtaviivaisemmaksi paketiksi itsensä saa, sen helpompaa uiminen on.

Buller-joki on III-IV –luokan koskimelojalle mukava kohde. Suurin piirtein Sjoan kokoisessa joessa on muutaman kymmenen kilometrin säteellä useita melottavia osuuksia, ja kaikki osuudet ovat suhteellisen huolettomia: Joki kulkee päällystetyn tien vieressä, shuttlen ajaminen on vaivatonta, joen uoma on pääosin loivareunainen, koskien scouttaaminen (ja tarvittaessa kantaminen) on helppoa, koskien välissä on isot sileät altaat, vesi on kirkasta, maisemat komeita, ja paikalliset mäkäräiset nälkäisiä. Lisäksi lähistöllä on useita pienempiä sivujokia, joista erityisen maininnan arvoinen on ainakin Maruia falls, kaikkien vesiputousintoilijoiden valokuvaparatiisi.

Keskuspaikka Buller-joen melonnalle on Murchison, jossa toimii New Zealand Kayak School. Puljua pitää Mick Hopkinson, yksi koskimelonnan esi-isistä. Firman palveluihin kuuluu kaikenlainen koskimelontaan liittyvä: kaluston vuokraus ja myynti, erilaiset kurssit, koskimelontamatkojen ja/tai paikallisoppaiden järjestäminen, jne.


Kurssin aikana melotut joet: Buller - Granity Creek Run, Buller - Doctor’s Creek Run, Buller - O’Sullivan’s to Ariki Run, Buller - Earthquake Run, Matakitaki - Earthquake Run

Miten koskimelonnasta tuli kestävyysurheilua?

(2.-8.11.2009)

Mitä on koskimelonta? Leppoisa surffiaalto ja auringonpaistetta. Akanvirta tuo takaisin aaltoon, reggae soi ja posse relaa...

Ja mitä vielä! Viikkoon mahtuu uimista hallissa, uimista koskessa, kumilautan ja kajakin kantamista, uimista koskessa, ajoneuvojen ja muun kaluston kuittaamista, kalustolaskentaa, uimista koskessa, toimimista ryhmänjohtajana, leirin perustamista ja purkamista, opiskelua, sekä hieman melontaa. Melkoisen paljon yhtäläisyyksiä varusmiespalveluksen kanssa!

Takana on siis ensimmäinen viikko neljän viikon Raft Guide –kurssista Tai Poutini Polytechnic –nimisessä oppilaitoksessa. Kumilautta ei vielä oikein pysy hanskassa – kajakkimelonnan jälkeen tuntuu siltä kuin opettelisi ajamaan linja-autoa, vaikka on tottunut istumaan moottoripyörän selässä.

Päivät kuluvat tiiviisti joella: lähtö aamulla kahdeksalta ja takaisin illalla kuudelta. Sen jälkeen kalustonhuoltorumba ja päivällinen. Unta ei illalla tarvitse juuri odotella.

Tukikohtanamme on leirintäalue Murchison –nimisessä kylässä Buller-joen varrella. Alkuviikosta melomme helppoja II-luokan osuuksia, mutta loppuviikosta vaativuus on joissain koskissa kasvanut jo kahdella pykälällä. Joki tulee tutuksi myös kalaperspektiivistä: Jokaiseen päivään kuuluu koskiuintia ihan vaan harjoituksen vuoksi. Muutaman kerran olen pyörteisen akanvirran jälkeen melkoisen hengästynyt.

Uiminen, toistuva kumilauttaan kiipeäminen, kummallinen melonta yksilapaisella melalla, ja lautan kantaminen jyrkillä joen penkereillä saa oudokseltaan paikat kipeäksi. Viikonloppuna on onneksi aikaa levätä – siispä lähden lauantaina melomaan (vaihteeksi kajakilla) Styx-jokea! Tämän joen varrella ei kulje tietä, vaan alajuoksulla otetaan kajakki olalle, ja reippaillaan lähtöpaikalle. Puolitoista tuntia kajakki olalla, ja vajaa tunti melontaa takaisin lähtöpisteeseen.

Kuluneen viikon perusteella en voi muuta kuin julistaa koskimelonnan kestävyysurheiluksi. Kuin vahvistuksena tälle julistukselle huomaan Kohinan palstalla viestin, jossa Kouvolan mies etsii väkisinhiihtoseuraa. Ei enää reggaemusiikkia, löysiä housuja ja lumilautoja. Todellista kestävyysurheilua!

Itse Styx-joki on muuten valtavan hieno: pyöreistä suurista kivistä muodostuva uoman pohja, kilometrikaupalla jatkuvaa koskea, kristallinkirkas vesi ja huikean hienot maisemat. Valitettavasti tällä kertaa vesitilanne on varsin kehno: vettä on juuri ja juuri tarpeeksi, että joen ylipäänsä pääsee meloen alas. Tälle joelle täytyy ehdottomasti palata, kun sateet ovat nostaneet veden korkeammalle!

Luottokamppeet

.
Kuivapuku Palm Stikine
Autoilun lisäksi koskimelontaan kuuluu kiipeily/ryömiminen/könyäminen vaikeakulkuisessa maastossa, jossa rinteen kaltevuus > 45° ja kasvillisuus mielellään piikikästä. Mukana on reilu 20 kg muovia, muotoiltuna kätevästi olkapäällä kulkevaksi 2,5-metriseksi kajakiksi, sekä mela, joka viidakkomaisen kasvillisuuden keskellä pyrkii aina kulkemaan eri puolelta puuta kuin melan kantaja. Vesisateen lisäksi asiaankuuluvia sääilmiöitä ovat hyytävä tuuli, pakkanen ja paarmat. (Kaksi viimeistä voivat esiintyä samanaikaisesti vain ulkoilmaharrastuksissa). Vaihda siis jo tyylikkäät kukkashortsisi kunnolliseen kuivapukuun, eivätkä koskimelonnan oheistoiminnot tunnu enää lainkaan epämiellyttäviltä.

Oheistoimintojen lisäksi kuivapuku on hämmästyttävän mukava itse melonnassa: Kuivat sukat, vaikka kahlaat polvia myöten vedessä. Kuiva vyötärö, vaikka aukkopeiton tuubi valuisi polviin saakka ottaessasi hapanta vesiputouksen alla. Melonnan jälkeen kuiva kerrasto on helpompi kuivattaa vesisateessa kuin mitä märkä kerrasto olisi. Ei vaikeasti kuivatettavia neopreenikamppeita. Vain yksi haalari, jonka voit kuivattaa auton penkille levitettynä. (Halutessasi voit käyttää kuivasäkkiä tai pressun kulmaa auton penkin suojana.) Helteellä kuivapuku on ihan yhtä kuuma kuin tavallinen melonta-anorakki. Jos väkisin pitää jotain negatiivista keksiä, niin haalarin vetoketju on selkäpuolella sellaisessa paikassa, että tarvitsen aina kaverin avuksi kun puen tai riisun kuivapuvun. Eipähän tule lähdettyä yksin joelle!



Hypotermia-haalari

Nimestään huolimatta tämä haalari ei aiheuta hypotermiaa, vaan on tarkoitettu ehkäisemään sitä. Haalari pitää tuulen ja sadeveden ulkopuolella, mutta lämpö pysyy hopeanvärisen sisäpinnan avulla tehokkaasti haalarin sisäpuolella. Pieneen tilaan taittuva äärimmäisen kevyt haalari on helppo ottaa mukaan kajakkiin, ja leirissä sillä on ulkonäkönsä vuoksi kohtuullinen viihdearvo: Saapuessani töihin Bliss-stickin kajakkitehtaalle minua luultiin sähkölaitoksen mittarinlukijaksi, kun olin pukeutunut tähän haalariin. Jos vielä saat hankittua saman haalarin punaisena, niin näkyvyys on parempi!

Haalareita ja hanskoja – taitaa lisänimi saada pian jatketta. Sekä hanskat että kuivapuku ovat lämpiminä päivinä Kaituna-joella saaneet huomiota, mutta samaan aikaan olen melonnan päätteeksi katsellut ihmisten teippaavan rystysiään ja naarmuisia sääriään...



Keen-sandaalit

Kolme vuotta vanhat, ja vieläkin kuin uudet. Satoi tai paistoi. Villasukkien kanssa lämpimät, eivätkä sukat kastu sateellakaan. Helteellä viileät, hyvät ja tukevat kiipeillä kanjonin reunalla. Melontatossujen lisäksi ainoat kengät, joita olen käyttänyt koko reissulla. Pienemmillä ihmisillä saattavat mahtua kajakkiinkin, ja ovat silloin varmasti hyvät creecking-kengät!




Otsalamppu

Pohjolassa on kesäisin valoisaa myös yöllä, etelälässä ei. Tätä ei aina tule ajatelleeksi, kun pakkaa kamppeita melontaretkelle etelän maihin. Makaronin keittäminen ja joskus jopa joelta pois käveleminen on huomattavasti vaivattomampaa kun on vähän valoa matkassa.



Opaskirja

Tämän kanssa kulkiessa eivät joet lopu heti kesken. Teosta saa varsin kätevästi ainakin Uuden-Seelannin kajakkikaupoista.

(Lähes) oikea asunto Greymouthissa

(30.10.-1.11.2009)

Marraskuun vietän eteläsaaren länsirannikolla arviolta 10 000 asukkaan pikkukaupungissa nimeltä Greymouth. Tarkoituksenani on osallistua kuukauden mittaiselle Raft Guide –kurssille, jotta työn saanti jokioppaana tai kumilauttojen turvamelojana olisi helpompaa. Ja kävi töiden kanssa niin tai näin, pitäisi kurssin joka tapauksessa olla varsin tuhti pelastus- ja turvallisuuspaketti myös kajakkimelontaa silmällä pitäen. (Kurssilla touhutaan epäilemättä paljon köysien kanssa. Muistaakseni joku tämänkin blogin lukijoista on koko ikänsä naureskellut kengän nauhojen sitomistani, ja nyt pitäisi osata toistakymmentä erilaista solmua silmät sidottuna... Umpisolmu on paras solmu!)

Ensituntuma eteläsaaren maisemiin on kotoisampi kuin pohjoissaaren vastaaviin: Varsinkin pohjoissaaren pohjoisosissa on puusto välillä melkoista viidakkoa, mutta eteläsaaren ensimmäiset sadat kilometrit taittuva tiellä, jolta näkyy (lähes) kotoisia maisemia. Tien vieressä on kilometrikaupalla viiniköynnöspeltoa, ja peltojen takana kohoavien vuorten rinteiden alaosia peittävät kotoisasti männyt. Ihmiset eivät kuitenkaan puhu suomea eivätkä norjaa, mutta toistaiseksi on amerikan kielellä selvitty ilman suurempia ongelmia.

Greymouthissa minua odottaa kurssin lisäksi lähes oikea asunto: Majoitun kurssin ajan oppilaitoksen asuntolassa. Rakennus on uusi ja lämmin(!), oma huone siisti ja valmiiksi kalustettu, yhteiskeittiö hyvin varustettu, WC:ssä ihan oikeat WC-kalusteet... Vaikka olenkin automajoituksessani löytänyt aina helposti WC:n, on oikea WC oikeassa asuinpaikassa kuitenkin luksusta: Aamuisin ei tarvitse takahampaat kelluen noustamakuupussista-pukeapäälle-könytäautosta-lukitaautonovet-juostanurkantaakse-jonottaavuoroa, vaan voi toimia niin kuin kotona aamuisin toimitaan. Ja kun on oma huone, ei tarvitse vessaan mennäkseen pakata tietokonetta ja kaikkea muuta arvotavaraa reppuun, ja poistua kirjaston WC:hen odottamaan omaa vuoroaan silmät keltaisina. Ja lisäksi asunto suihkuineen ja vaatteidenkuivausmahdollisuuksineen takaa mainiot aurinkoiset leireilyilmat!

Parkkisakkoja ja pahoinvointia

(29.-30.10.2009)

Joskus ei pitkään aikaan tapahdu mitään merkittävää/erikoista/mukavaa/ikävää tai muuten huomattavaa. Ja joskus kaikki em. kaltaiset asiat tapahtuvat yhdessä rysäyksessä ”kuin luupit Ruunaalla”. Miten voikin olla, että niin kiltin näköinen kulkuneuvo kuin Kakapo – katollaan ystävällisen näköinen oranssi kajakki varustettuna Suomen lipulla – voi kerätä kaksi parkkisakkoa ihan vaan muutaman päivän sisällä? Ja samaan aikaan saan kotisuomesta viestin, että paikallinen sisäisen turvallisuuden viranomainen (tunnetaan myös nimellä ’poliisi’), muistuttaa ajokortin menettämisen mahdollisuudesta, mikäli ylinopeus- tai muita liikennerikkomuksia kertyy liiallisesti tietyn ajan sisällä. Kaiken kukkuraksi saamani muistutuskirje on kirjattu syntymäpäivänäni lokakuussa, vaikka edellinen peltipoliisin salamavalon välähdys on kärventänyt verkkokalvojani juhannusaattona!

No ei se mitään, onneksi pääsen muutamaksi tunniksi autolautalle! Olen noin kuukauden leireillyt jokien varsilla ja nukkunut viihtyisässä melonta-autossani – on siis vaihteeksi mukavaa löhötä lämpimässä laivan nojatuolissa ja katsoa televisiota tai lukea kirjaa. Televisiosta tulee ihan viihdyttävä hömppä-elokuva. Tai ainakin elokuvan ensimmäinen vartti on ihan viihdyttävä, lopusta en sitten tiedäkään. Koko päivän on nimittäin ollut aika tuulista, mikä aiheuttaa aallokkoa Uuden-Seelannin pääsaarten väliseen salmeen. Laiva keinuu – aluksi se tuntuu jopa hauskalta. Hauskuus kuitenkin helpottaa, ja vaihtuu alkavaa vatsatautia muistuttavaksi tunteeksi. Päätän siirtyä kannelle, josta löydänkin mainion paikan: Nojaan laivan kaiteeseen ja hengitän raikasta meri-ilmaa. Samalla kun viilennän naamaani raikkaassa merituulessa ja suolaveden pärskeessä, lämmittelen takamustani laivan savupiipun kyljessä. Asento on hieman erikoinen, mutta olosuhteisiin nähden varsin mukava. On jo myöhä, ja alan torkkua kaidetta vasten. Välillä joku laivan henkilökunnasta käy kysymässä olenko kunnossa. Nostan peukalon pystyyn, kaikki hyvin! Onneksi otin kuoritakin mukaani autosta, iltamyöhällä on kylmä, ja tuuli on navakka.

Kaksi tuntia Wellingtonista lähdön jälkeen laiva saapuu eteläsaaren vuonojen suojaan, ja viimeinen puolitoista tuntia ennen saapumista Pictoniin on meri taas tyyni. Siispä sämpylää naamariin ja sisätiloihin elokuvaa katsomaan! Valitettavasti elokuva on ehtinyt vaihtua.


........ .. .Taloilla Wellingtonissa on varmaan joku tauti.


........ .. .Wellington by night. Näkymä autolautalta.

Rangitikei: Gorge run

(Keskiviikko 28.10.2009)

Lautta eteläsaarelle lähtee torstai-iltana. Vesitilanne Waikato-joessa pysyy edelleen korkeana, joten Huka falls jää odottamaan myöhempiä urotekoja. Matkalla Tauposta Wellingtoniin ehdin kuitenkin sopivasti poiketa Taihapessa Bliss-stickin kajakkitehtaalla. Perimmäisenä tarkoituksena tällä pysähdyksellä on tietysti melonta – Rangitikei-joen yläosan kanjoni sijaitsee aivan tehtaan tuntumassa. Joki virtaa varsin kauniissa ympäristössä, mikä on huomattu myös elokuva-alalla: Osa Taru sormusten herrasta –elokuvien kohtauksista on kuvattu näillä vihreän sametin verhoamilla vuorilla.




.




Melottava kanjoni on noin kymmenen kilometrin mittainen. Ensimmäinen kuusi kilometriä menee leppoisasti III-luokan koskissa ja maisemia ihastellessa. Ensimmäisten isompien koskien ilmaantuessa alan kuitenkin aavistella, että jotain muutakin on vielä tulossa... (Melonnan kannalta ihanteellinen) vesimäärä Rangitikei-joen yläkanjonissa on 30-35 m3/s, siis kaksinkertaisesti verrattuna viimeviikkoina melomiini jokiin, ja alkuun meno tuntuukin hieman horjakalta. Enää ei voi ottaa kivistä tukea, vaan pitää meloa vedessä!

Rangitikei on tämän reissun ensimmäinen joki, jolla kypärän remmiä pitää laittaa tiukemmalle vähän joka kosken yläpuolella. Ja tarkastaa vielä kolmannenkin kerran, että aukkopeitto on varmasti hyvin paikoillaan. Kerran spinnaan ja yhdessä koskessa törmään kiveen niin että kajakin keulaa kääntyy sisäänpäin. Matkan varrelle mahtuu myös kaksi eskimokäännöstä sekä muutama niin iso hontto, että pitää oikein vierestä meloa... Luokitus ei tälläkään joella kipua IV:n yläpuolelle – ainakaan tällä vesimäärällä – mutta joki on tähänastisista selvästi vaativin kuitenkin.

Tässä yhteydessä on todettava, että amerikan kielen eskimokäännöstä kuvaava termi ’combat roll’ on huomattavasti suomalaista vastinettaan kuvaavampi. Tämän päivän eskimokäännökset tuntuivat todellisilta ”taistelukäännöksiltä”: Hitaamman puoleiset (saatikka epäonnistuneet!) käännökset olisivat tänään tuoneet lisää katu-uskottavuutta vielä melko naarmuttomaan kypärään. Vaikkei allekirjoittaneen melonta siis tänään ehkä ollutkaan parhaimmillaan, niin täytynee silti olla erittäin tyytyväinen salamannopeisiin taistelukäännöksiin. Ja kajakin keulakin pullahti itsestään takaisin normaaliin kuosiin – onkohan tämä Uuden-Seelannin muovi jotain elävää ainesta...?










Rangitikei-joen aloituspaikka









Taru maisemien herrasta
.

Rangitaiki: Jeff's Joy run

(maanantai 26.10.2009)

Maanantain melontaseikkailu on muutaman tunnin melonta pienellä pusikkoisella Rangitaiki-joella. Osuus on pääasiassa helppoa III-luokan kelluttelua, mutta matkalle sattuu myös yksi isompi koski. Leppoisa päivä auringonpaisteessa.

Muutaman melojan iskuryhmä on lähes ympärivuorokautisessa valmiudessa ajamaan Taupoon kohteena Huka falls, mutta vesimäärät ovat pysytelleet sen verran massiivisina, ettei melomista tarvitse juuri tällä hetkellä edes harkita. Noin 50 kuutiota sekunnissa on hyvä määrä vettä Åmotia muistuttavaan kanjoniin, mutta viimepäivinä vesimäärä on huidellut yli 200 kuutiossa. Toivotaan että vesi laskee pian, ennen kuin on aika suunnata eteläsaarelle...


........ .. .Liiiiikaa vettä!!! (Huka falls niskahontto)

Wairoa

(sunnuntai 25.10.2009)

Suuri(n?) osa Uuden-Seelannin pienistäkin joista on padottu ja valjastettu vesivoiman tuotantoon. Paikalliset melojat ovat kuitenkin useamman vuosikymmenen ajan puolustaneet oikeuksiaan, eivätkä suotta. Hyvä esimerkki tästä on Wairoa-joki: Padottuun joen uomaan lasketaan vettä melojia varten 26 kertaa vuodessa – talvisin joka toinen sunnuntai ja kesäisin joka sunnuntai. Joki on saanut paikallisilta melojilta lisänimen ”Hollywood run”, enkä ensimmäisen laskun jälkeen ihmettele miksi. Joki on mitä parhainta IV-luokan melontaviihdettä: lyhyt shuttle, pool-drop –tyyppinen pienistä kallioluiskista ja suurista kivenlohkareista muodostuva uoma, virtaama 14 kuutiota, joelle lähdettäessä paljon iloisia melojia, joelta lähdettäessä muutama hapan(ta ottanut) meloja, aurinkoinen sää... Vettä lasketaan uomaan klo 10-16, joten parin kilometrin mittaisen pätkän ehtii helposti meloa useampaan kertaan. Tällä samaisella joella järjestetään vuosittainen Wairoa extreme race –koskenlaskukilpailu.

Illaksi muutama paikallinen meloja kutsuu luokseen syömään, ja samalla järjestyy suihku ja yöpaikka. Paikka on keskiverto kerrostalolähiötä kauniimpi omakotitaloalue Rotoruan laitamilla. Kiitokset Kylie, Helen, Chris ja Ugi!


........ .. .Wairoa


........ .. .Illanviettopaikka Rotoruassa

Nimikilpailun voittaja on ratkennut!

.
Onneksi olkoon Suomen Muonio! Laura Haikosen ehdotus ”Kakapo” on voittanut nimikilpailun. Olkoon uusi (nyt jo kuukauden vanha) kulkupelini, vihreä/hopean värinen Mitsubishi Delica Spacegear tästä lähin Kakapo.

Tässä hieman perusteluja valinnalle: Kakapo on kulttuurisensitiivinen ehdotus Uudessa-Seelannissa käytettävän kulkupelin nimeksi, onhan kakapo Uudessa-Seelannissa elävä lintulaji. Nimen ehdottajan tietämyksen mukaan kyseinen lintulaji on lentokyvytön, mikä kulkuneuvon nimeä ajatellen luo surkuhupaisan vaikutelman laitteesta, jonka kanssa voi joutua seikkailuihin, jotka tuntuvat hauskalta erityisesti jälkikäteen tarkasteltuna (vrt. Ninety mile beach).

Lisäksi Kakapo-nimellä on luonnonsuojelullinen näkökulma: Kakapo on yksi maailman uhanalaisimmista lintulajeista – kunnioittakaamme luontoäidin antimia, suojelkaamme uhanalaisia eläimiä, antakaamme jokien virrata vapaana (ja käyttäkäämme samalla ekologista vesivoimaa?), välttäkäämme ostamasta ajoneuvoja joiden polttoaineen kulutus on kuin eräänkin Kakapon...

Ja onhan tässä nyt jonkinasteista yhdennäköisyyttäkin!



Muista ehdotuksista mainittakoon Titanic (A. Antman, seelanti on paska maa) sekä Sweet Jeesus (V. Mäkinen), joka oli voittaa koko potin ennen viimehetken mustan hevosen ilmestymistä. Onnea kaikille menestyjille, ja kiitokset kaikille kilpailuun osallistuneille! Kautta risaisten hanskojeni.