Rangitaiki: Jeff's Joy run

(maanantai 26.10.2009)

Maanantain melontaseikkailu on muutaman tunnin melonta pienellä pusikkoisella Rangitaiki-joella. Osuus on pääasiassa helppoa III-luokan kelluttelua, mutta matkalle sattuu myös yksi isompi koski. Leppoisa päivä auringonpaisteessa.

Muutaman melojan iskuryhmä on lähes ympärivuorokautisessa valmiudessa ajamaan Taupoon kohteena Huka falls, mutta vesimäärät ovat pysytelleet sen verran massiivisina, ettei melomista tarvitse juuri tällä hetkellä edes harkita. Noin 50 kuutiota sekunnissa on hyvä määrä vettä Åmotia muistuttavaan kanjoniin, mutta viimepäivinä vesimäärä on huidellut yli 200 kuutiossa. Toivotaan että vesi laskee pian, ennen kuin on aika suunnata eteläsaarelle...


........ .. .Liiiiikaa vettä!!! (Huka falls niskahontto)

Wairoa

(sunnuntai 25.10.2009)

Suuri(n?) osa Uuden-Seelannin pienistäkin joista on padottu ja valjastettu vesivoiman tuotantoon. Paikalliset melojat ovat kuitenkin useamman vuosikymmenen ajan puolustaneet oikeuksiaan, eivätkä suotta. Hyvä esimerkki tästä on Wairoa-joki: Padottuun joen uomaan lasketaan vettä melojia varten 26 kertaa vuodessa – talvisin joka toinen sunnuntai ja kesäisin joka sunnuntai. Joki on saanut paikallisilta melojilta lisänimen ”Hollywood run”, enkä ensimmäisen laskun jälkeen ihmettele miksi. Joki on mitä parhainta IV-luokan melontaviihdettä: lyhyt shuttle, pool-drop –tyyppinen pienistä kallioluiskista ja suurista kivenlohkareista muodostuva uoma, virtaama 14 kuutiota, joelle lähdettäessä paljon iloisia melojia, joelta lähdettäessä muutama hapan(ta ottanut) meloja, aurinkoinen sää... Vettä lasketaan uomaan klo 10-16, joten parin kilometrin mittaisen pätkän ehtii helposti meloa useampaan kertaan. Tällä samaisella joella järjestetään vuosittainen Wairoa extreme race –koskenlaskukilpailu.

Illaksi muutama paikallinen meloja kutsuu luokseen syömään, ja samalla järjestyy suihku ja yöpaikka. Paikka on keskiverto kerrostalolähiötä kauniimpi omakotitaloalue Rotoruan laitamilla. Kiitokset Kylie, Helen, Chris ja Ugi!


........ .. .Wairoa


........ .. .Illanviettopaikka Rotoruassa

Nimikilpailun voittaja on ratkennut!

.
Onneksi olkoon Suomen Muonio! Laura Haikosen ehdotus ”Kakapo” on voittanut nimikilpailun. Olkoon uusi (nyt jo kuukauden vanha) kulkupelini, vihreä/hopean värinen Mitsubishi Delica Spacegear tästä lähin Kakapo.

Tässä hieman perusteluja valinnalle: Kakapo on kulttuurisensitiivinen ehdotus Uudessa-Seelannissa käytettävän kulkupelin nimeksi, onhan kakapo Uudessa-Seelannissa elävä lintulaji. Nimen ehdottajan tietämyksen mukaan kyseinen lintulaji on lentokyvytön, mikä kulkuneuvon nimeä ajatellen luo surkuhupaisan vaikutelman laitteesta, jonka kanssa voi joutua seikkailuihin, jotka tuntuvat hauskalta erityisesti jälkikäteen tarkasteltuna (vrt. Ninety mile beach).

Lisäksi Kakapo-nimellä on luonnonsuojelullinen näkökulma: Kakapo on yksi maailman uhanalaisimmista lintulajeista – kunnioittakaamme luontoäidin antimia, suojelkaamme uhanalaisia eläimiä, antakaamme jokien virrata vapaana (ja käyttäkäämme samalla ekologista vesivoimaa?), välttäkäämme ostamasta ajoneuvoja joiden polttoaineen kulutus on kuin eräänkin Kakapon...

Ja onhan tässä nyt jonkinasteista yhdennäköisyyttäkin!



Muista ehdotuksista mainittakoon Titanic (A. Antman, seelanti on paska maa) sekä Sweet Jeesus (V. Mäkinen), joka oli voittaa koko potin ennen viimehetken mustan hevosen ilmestymistä. Onnea kaikille menestyjille, ja kiitokset kaikille kilpailuun osallistuneille! Kautta risaisten hanskojeni.

Manganui-A-Te-Ao: Top Gorge Run

(torstai 22.10.2009)

Jokien nimet vaikenevat, mutta joet helpponevat. Muutama tunti jatkuvaa III-luokan koskea jälleen kerran kauniissa maisemassa. Yhden yön rankkasade tekisi tästäkin joesta erittäin mielenkiintoisen, eikä se toki huono ole nytkään.

Viikon melontakuuri alkaa painaa, ja päivän päätteeksi ajamme Taupo-nimiseen kaupunkiin, suunnitelmissa välipäivä: uimahallin lämmin suihku, puhtaat farkut, kirjaston sohvat ja ehkä jopa pizzeria... Alla vielä muutama kuva viimepäivien melonnoista, autoiluista ja kylmistä öistä.












Whakapapanui: Whakapapanui, Tawhai Falls

(keskiviikko 21.10.2009)

Mt. Tongariro, Mt. Ngauruhoe ja Mt. Ruapeuhu – kolme tulivuorta muodostavat noin 60 km pituisen ylänköalueen pohjoissaaren keskiosaan. Tältä ylängöltä saa alkuunsa suuri määrä jokia. Yksi monista hienoista joista on Whakapapanui, joka on pieni joki (20-50 m3/s) – jälleen kerran syvässä pystyseinäisessä kanjonissa. Luokitus edellisten jokien tapaan III-IV, ja jälleen kerran hieman liian vähän vettä ollakseen vauhdikas. Mutta kaunis on tämäkin joki kuin sika pienenä, ja kiipeäminen joelle vaatii taas köysiä ja akrobatiaa.

Keskiviikkopäivän kohokohdaksi muodostuu kuitenkin Tawhai falls, park’n’huck –paratiisi ilmaisun varsinaisessa merkityksessä. Tawhai falls on n. kahdeksanmetrinen vesiputous Whakapapanui-joen yläjuoksulla. Putous itsessään muistuttaa paljon ylä-Ulan kolmoisputouksen ensimmäistä, mutta putouksen jälkeen oleva allas on uimariystävällinen, eikä virtaa seuraavaan putoukseen. Parempaa harjoituspaikkaa tämän kokoluokan putouksen laskemiseen en voisi kuvitella. Putous tuleekin laskettua viisi kertaa, seurauksena rikkoontunut kypärän lippa ja seuraavana aamuna kipeytyneet kaulan lihakset.


........ .... . ,. . , . , .Tawhai falls


... . ,. . , .Mt. Ruapeuhu
.

Tongariro: Access 14 run, Access 13 run

(19.-20.10.2009)

Tongariro-joki laskee samannimisen tulivuoren rinteiltä kohti koillista keskellä pohjoissaarta. Joessa on ainakin neljä usein melottua osuutta, joista melomme kaksi: access 14 ja access 13. Osuudet ovat helpohkoja, varsinkin kun muutama poutapäivä pitää vesimäärän melko vähäisenä. Opaskirjassa luokitus näille osuuksille on III-IV. Joki muistuttaa hieman Norjan kävijöille tuttua Jorin alaosaa tai ala-Follaa. Molempiin päiviin mahtuu kuitenkin myös muutama sopivasti haastava paikka: Erityisen huomion saa tiistaiaamun yritys Waihohonu-joella, joka päättyy puolen kilometrin melonnan jälkeen, koska kanjoni on täynnä puita. Kosket sinänsä ovat helppoja eikä luokitus yllä kuin III:een, mutta jokeen sortuneet penkat ja veteen kaatuneet puut eivät varsinaisesti houkuttele jatkamaan.

Joella olemme tämän viikon ajan neljän hengen porukalla. Tom ja Kaz ovat tasmanialainen pariskunta, joihin tutustuin Bliss-stickin kajakkitehtaalla. Frazer on USA:sta, ja häneen törmäsin pysähtyessäni Kaituna-joen rannalla pari viikkoa aiemmin.

Melonnan lisäksi tulee Tongariro-joella harjoitettua myös muuta liikuntaa: Vaikka tie kulkee melko lähellä jokea, on joelle ja joelta pääseminen usein melkoisen vaivan takana. Joki kulkee syvässä kanjonissa, jonne kiipeäminen vaatii oman aikansa ja vaivansa. Kajakkeja ja joskus melojiakin lasketaan ja nostetaan ylös ja alas rinteitä köysien avulla, eikä tiheä viidakkomainen kasvillisuus varsinaisesti helpota asiaa. Shortsi-pellet älkööt vaivautuko. Ja pilli on hyvä varuste kun ei näkyvyys riitä!


............ , . , . .Frazer Waihonohu-joella

Kaituna: Okere falls run, Awesome gorge

(17.-18.10.2008)

Vihdoinkin melomaan! Päivälleen kuukausi reissua takana, uusi kajakki alla, aukkopeitto ostettu ja Kaituna-joen parkkipaikalla melojia kuin muurahaisia. No ainakin viisitoista.

Kaitunan Okere falls run on yksi pohjoissaaren eniten melottuja pätkiä: Rotorua-nimisen kaupungin vieressä, kilometrin mittainen shuttle, puolen tunnin mittainen melonta pienessä joessa syvällä viidakon keskellä. Luokitukseltaan III-IV, matkan varrella yksi vesiputous – Tutea falls. Näyttää erikoiselta ja sukeltavat syvälle, kun laskevat ko. vesiputousta turistien kanssa kumilautoilla! Parempaa aloitusta tämän reissun melonnoille olisi tuskin voinut olla!

Seuraavana päivänä sama joki uudelleen, mutta nyt jatketaan em. pätkältä muutama kilometri alaspäin. Osuuden nimi on Awesome gorge, ja nimensä mukaisesti joki kulkee uskomattoman hienossa kanjonissa. Kapeimmillaan kanjoni on vain kolmisen metriä leveä, ja pystyt kallioseinät nousevat molemmilla puolilla parinkymmenen metrin korkeuteen. Kanjonin lopuksi on vielä muutaman metrin vesiputous, jota ei pääse ennalta tarkastamaan – pitää mielen sopivan virkeänä aina kanjoni loppumetreille saakka!

Bliss-stick ambassador program

(12.-16.10.2009)

Kuukauden mittaisen turisti-patsastelun jälkeen on mukavaa tehdä ”oikeita töitä”. Viikko Bliss-stickin kajakkitehtaalla kuluu pääasiassa selkätukia ja penkkien pehmusteita muotoillessa: Sekä selkätuet että penkkien pehmusteet tehdään samasta materiaalista kuin kajakkien keskipalkit. Muotoon leikattuja paloja paahdetaan 20 minuutin ajan suuria keittiövälineitä muistuttavissa toastereissa. Sopiva paistolämpötila on n. 250 astetta. Paistoaikaa ei voi tuotannon tehostamiseksi lyhentää, mutta valmiiden tuotteiden ottaminen uunista ja uusien laittaminen tilalle nopeutuu viikon aikana 20 minuutista uuteen ennätykseen, joka on 6 min 20 s. Myös jalkatukien alumiinilistojen rei’ittäminen, jalkatukien kokoaminen ja erilaiset pienemmät työtehtävät ehtivät tulla viikon aikana tutuiksi.

Kajakkien muovirunkoja paistetaan yhdessä uunissa, ja tätä tehtävää varten on tehtaalla yksi mies – Andy. Päivässä valmistuu 10-15 kajakkia, vuositasolla kajakkeja valmistetaan n. 2000 kpl. Paikallisille jälleenmyyjille kajakit lähtevät n. 900 dollarilla (n. 450€), kuluttajan maksaessa n. 1200 dollaria (n. 600€). Tehtaalla käy säännöllisesti ”suurlähettiläitä” (Bliss-stick ambassador program), jotka työskentelevät tuotannossa 50 tuntia ja saavat työpanostaan vastaan haluamansa kajakin 500 dollarilla (n. 250€). Kanssani samaan aikaan tehtaalla on neljä muuta ”suurlähettilästä” – kaksi Tšekistä ja kaksi Tasmaniasta. Omaa väkeä ei tehtaalla ole kuin kolme henkeä – Andy, aiemmassa artikkelissa mainittu Charles sekä tämän vaimo Coke. Lisäksi tiimiin kuuluu Norm, joka hoitaa paperi- ja tietokonepuolen toisaalla. Itse tehdashan sijaitsee Taihape –nimisessä kahdentuhannen asukkaan kylässä Uuden-Seelannin pohjoissaaren eteläosassa. Tai oikeastaan puolen tunnin ajomatkan päässä ko. kylästä, keskellä maaseutua, vanhassa lampolassa...

Ilmapiiri tehtaalla on varsin mukava. Työt aloitetaan puoli yhdeksän – yhdeksän aikaan, ja hommat lopetellaan sopivassa vaiheessa viiden-kuuden maissa. Normaaliin suomalaiseen työmoraaliin ja –tahtiin ollaan erittäin tyytyväisiä, eikä sopimuksessa mainittua 50 tuntia ole kukaan tarkastamassa. Tehtaalla tapaa varmasti muita melojia, ja Andy ja Charles tuntevat paikalliset joet todennäköisesti paremmin kuin omat taskunsa. Majoittua voi omassa autossa tai läheisessä majatalossa (River Valley Lodge). Tehtaan puolesta on käytössä keittiö. Ei ongelmia kajakin kuljettamisesta lentokoneessa, ja ”suurlähettiläänä” saat juuri sellaisen kajakin kuin haluat – värit, kuviot ja muut hienoudet voit suunnitella itse! Tätä vaihtoehtoa kannattaa vakaasti harkita, jos on halu tulla Uuteen-Seelantiin koskimelomaan paria viikkoa pidemmäksi ajaksi!

Keskiviikkoiltana juhlitaan 29 vuoden iän uutta tulemista (30-vuotispäivien jälkeenhän ikävuodet alkavat taas vähetä). Syntymäpäivälahjaksi joku saa ajatuksen roudata tehtaalle vanhan pianon Charlesin autotallista. Peräkärry mönkijän perään, ja pari sataa metriä hiekkatietä. Neljän miehen voimin piano peräkärryyn, ja takaisin tehtaalle. Piano on sopivasti epävireessä, ja soittaminen on oikeastaan aika hauskaa.


........... , .Tällaisessa muotissa paistuu Bliss-stick Mystic
.

Taru kajakin herrasta

(maanantai 12.10.2009)

Mistä kajakit tulevat? Kasvavat puissa, nousevat maasta, pullahtavat kuumista mutalähteistä, tippuvat taivaalta? Ei, ei ja ei. Oikea vastaus on Sauronin Rautapiha, paikka kaukaisten vuorten keskellä. Paikka, jossa ruosteen väri on kaunein maailmassa. Paikka, jossa tulen hehku pitää elämää yllä. Paikka, jossa tuoksuista parhain on sulan muovin lämmin katku.

Hiekkatie on pitkä ja mutkainen. Ympärillä pelkkää pimeää. Auton ajovalojen keila häviää tyhjyyteen, tien vieressä jyrkkä rinne alas laakson pohjalle. Saavun Rautapihaan keskiyöllä. Ei ääntäkään. Ei ihmisen tekemää valoa missään ilmansuunnassa, mutta eteläisen pallonpuoliskon eksoottinen tähtitaivas valaisee kirkkaammin kuin olin voinut kuvitella. Yö on kylmä, hengitys ja virtsa höyryävät.

Aamulla ainoat kuulemani äänet ovat lehmien ammumista, Rautapiha näyttää kuolleelta. Vihdoin hieman ennen puoltapäivää paikalle kurvaa mönkijällään vekkulin oloinen ilmestys, joka näyttää Pelle Pelottoman ja erittäin huolittelemattoman maajussin sekoitukselta. Sätkä huulessa, työhaalareista vain toinen henkseli käytössä. Pipo niskalla, maiharien nauhoista ei ole tietoakaan. Kaveri esittäytyy nimellä ”Charles”, ja myöhemmin saan kuulla että hän on sama ”Richard”, jonka kanssa olen aiemmin puhunut puhelimessa. Hämmentävää.


Kuin ihmeen kaupalla on puolen päivän jälkeen kajakkipaja täydessä toiminnassa. Ensimmäinen ilmestys on saanut seurakseen piirroshahmolta näyttävän lähes kaljupäisen veijarin leipomaan maailman parhaita muovikajakkeja kuorma-auton kokoisessa uunissa. Oma tonttini löytyy poran äärestä. Jalkatukien alumiinilistassa on 19 reikää, listoja on jokaisessa kajakissa kaksi, ja kajakkeja valmistetaan vuodessa pari tuhatta. 76 000 reiästä jää osa vielä tekemättä ensimmäisen päivän päätteeksi. Puhumattakaan jokaisen poratun reiän terävien reunojen siistimisestä. Molemmilta puolilta – siis vielä 152 000 kertaa...

Automatkailu Uudessa-Seelannissa

.
Uusi-Seelanti on asuntoautomatkailun kehto, jos vain uskaltautuu ajamaan vasemmanpuoleisessa liikenteessä. Ja vasemmanpuoleinen liikennekään ei Uuden-Seelannin kaltaisessa maassa ole mikään ongelma: Liikennettä on kaiken kaikkiaan melko vähän – onhan kyseessä juuri ja juuri Suomen kokoinen maa. Lisäksi ajamisesta valtaosa tapahtuu rauhallisilla maanteillä ja pikkukaupungeissa. Vuokra-autoja on tarjolla kaiken tasoisia, hintaisia ja kokoisia. Kalustoa näkee 1-2 hengen vanhoista hippipakuista aina kuorma-auton alustalle rakennettuihin moottorikoteihin – ja kaikkea siltä väliltä, mukana perheen pienimpiä, eläimiä, surffilautoja, kumiveneitä, kajakkeja, ym.

Jokaisessa pienessäkin kylässä on i-Site –niminen turisti-info, josta saa kaiken tarpeellisen ja tarpeettoman tiedon alueen erilaisista näkemisen arvoisista paikoista. Ja näkemisen arvoisia paikkojahan Uudessa-Seelannissa riittää! Kuukausi on jo kohtuullinen aika ajella ympäriinsä asuntoautolla, mutta näkemistä riittää vaikka vuodeksi: On autioita hiekkarantoja, kuumia lähteitä, vuoristoa, kummallisia eläimiä ja vaikka minkälaista ulkoilma-aktiviteettia. Kuvassa on yksi ties kuinka monesta hyvin hoidetusta luonto- ja näköalapolusta, joita on kaiken mittaisia aina muutamasta minuutista päivien mittaisiin patikkareitteihin.

Oiva karttakirja autosuunnistukseen on New Zealand Travellers Road Atlas, joita saa ostaa kaikista paikallisista postitoimistoista. Kyseiseen teokseen on merkitty maanteiden levikkeet, telttapaikat, nähtävyydet, i-Site –turisti-infot ja kaiken kukkuraksi se sisältää ”Hundred and one must do Kiwi experiences”, jos ei muuten keksi mitä tehdä tai minne ajaa. Jos on liikenteessä omistusautolla, on paikallisen autoliiton jäsenyys ja ”24/7 road side assistance” oiva tapa turvata huolettomat kilometrit. Vuokrakalustolla tämä puoli saattaa hoitua vuokranantajankin toimesta.

Pieni, mutta usein niin tärkeä seikka, on WC:ssä asiointi. Ilmaisia ja käyttökelpoisen siistejä julkisia käymälöitä on yhtä tiheässä kuin turisti-infoja. Tähän mennessä en ole löytänyt yhtäkään, jossa olisi paperi ollut lopussa tai käsienkuivausmasiina rikki. Auton voi ajaa yöksi meren rantaan tai rauhallisen näköiselle parkkipaikalle, jolloin on aina julkisin varoin ylläpidetty WC aamulla lähellä. Juomavettä saa miltä tahansa huoltoasemalta tankattua ilmaiseksi. Jos käytössä sattuu olemaan WC:n sisältävä asuntoauto (ns. rehtori-luokan asuntoauto), on myös näiden jätteille vastaanottopisteitä varsin tiuhassa.

Jottei nyt aivan ylisanoiksi menisi, niin todettakoon myös seuraavaa: Polkupyörällä en uskaltaisi Uudessa-Seelannissa ajaa - en kaupungissa enkä maantiellä. Kevyen liikenteen kehdoksi tätä maata ei tarvitse tituleerata. Lisäksi automurroista varoitellaan täällä vähän joka paikassa. Itse olen onneksi vielä välttynyt moiselta, mutta ei varmaan kannata jättää läppärilaukkua ja kameraa auton etuistuimelle, kun lähtee käymään kahvilla. Niin, ja ensimmäisen kolmen viikon oleskelun perusteella voisin päätellä, että Uudessa-Seelannissa sataa keskimaarin 378 päivänä vuodessa. Ja hostellit – vaikka voivatkin olla viihtyisiä ja siistejä – voivat olla kylpy- ja makuuhuoneiltaan kylmempiä kuin ympäröivä ulkoilma. Ja joskus voi hyvälläkin säällä ihmistä *****taa.

Siispä Seelantiin ja tien päälle!
.

Waiotapu thermal wonderland & Huka falls

(sunnuntai 11.10.2009)
.
Ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon kokonainen päivä ilman sadetta, mahtavaa! Yö oli tähän asti kylmin, ei varmasti montaakaan lämpöastetta, mutta päivällä on jo aivan shortsikeli. Sisämaassa tuntuisi olevan suomalaisempi ilmasto kuin Tyynenmeren rannoilla.

Edellisiltana löydetyn idyllisen kuuman lähteen lähistöltä löytyy oikea turistirysä, ihan tyylikäs sellainen kuitenkin. Parkkipaikalla on (saksalaisten) vuokrattuja asuntoautoja enemmän kuin karavaanareitten kesämessuilla. Paikan nimi – Waiotapu thermal wonderland – kertoo oikeastaan kaiken tarpeellisen. Geissiirejä, lisää kuumia lähteitä, kuplivia mutakuoppia, erikoisen värisiä vesialtaita ja tietysti lievä rikin katku. Alla on muutama kuva paikasta.

Iltapäivällä ajan Taupoon ja käyn katsastamassa paikallisen melontanähtävyyden – Huka falls. Ei näytä juurikaan pelottavammalta kuin puissa asti tulviva Kaituna-joki, jonka pitäisi olla luokkaa III-IV... (Pahoitteluni, jos joku yli-innokas kajakkihippi erehtyi otsikon perusteella jo luulemaan, että tuli läväytettyä Huka. Ehkä syksymmällä... vai keväämmällä...)







.

Coromandel – Hot water beach – Rotorua – Waiotapu

(torstai 8. – lauantai 10.10.2009)
.
Hienoja hiekkarantoja. Rannoilla luolia ja hienoja surffiaaltoja. Paljon ajamista. Maisemareittejä. Auton bensankulutus tuo ennen pitkää Matin kukkaroon. Pysähdys Kaituna-joen varrella. Tapaan heti pari melojaa: kaksi paikallista ja kaksi kaltaistani, toinen Tšekistä ja toinen USA:sta. Yhteystietojen vaihtoa. Lauantai-illan yöpymispaikkana Waiotapu thermal area. Tiheän metsän keskellä pieni joki, jonka vesi tulee alueen kuumista lähteistä. Ulkona on kylmä – alle 10 astetta, mutta joen vesi on vähintään 40-asteista. Iltahämärissä kylpy lämpimässä joessa. Höyry nousee kohti puitten takaa kirkkaana pilkottavia tähtiä. Kuuluu vain veden liplatus ja silloin tällöin jonkun viidakkolinnun ääni. Ja hiljaisuus. Ei enää jatkuvaa tuulta ja aaltojen pauhinaa niin kuin meren rannalla. Maagista. Vähän ulkotulia ja oikeaa seuraa niin kyllä olisi romantillinen paikka...


............... , . , . .Cathedral Cove, Coromandel pensinsula


............... . , . , .Hahei beach, Coromandel peninsula


.............Missa on kajakki silloin kun sita todella tarvitsee?


............... . , . , .Kuuma kylpy joessa
.

Keksi nimi Hopeanuolen seuraajalle – voita valokuvamatka Uuteen-Seelantiin!

.
Nyt on korkea aika keksiä nimi Hopeanuolen seuraajalle. Siis autolle, joka esittelee parhaita puoliaan alla olevissa kuvissa. Ehdota nimeä kommentoimalla tätä artikkelia. (Klikkaa artikkelin lopussa olevaa tekstiä: X kpl kommenttia / Lähetä kommentti.) Voit jättää ehdotuksesi nimettömänä tai nimellä. Parhaat ehdotukset julkaistaan tässä blogissa (kaikki siveelliset ehdotukset näkyvät tietysti kommentti-osiossa), ja voittaja saa kunnian lisäksi ilmaisen valokuvamatkan Uuteen-Seelantiin! Voittaja voi seurata matkansa etenemistä maailmanlaajuisen verkon osoitteessa [www.aapohalonen.blogspot.com].






















Ulkoseinät



















Makuuhuone
























Keittiö
.

Cape Reinga

.
Työt Bliss Stickin kajakkitehtaalla alkavat maanantaina 12.10., joten puolitoista viikkoa jää aikaa turisteeraukselle ympäri pohjoissaarta. Siispä nokka kohti pohjoista ja päämääräksi Cape Reinga – koko Uuden-Seelannin pohjoisin kolkka.

Matkaa Aucklandista Cape Reingaan kertyy reilut 300 km. Mutkaisella maantiellä nopeus on 60-80 km/h, eikä muita autoilijoita näy kuin harvakseltaan – nekin kaikki saksalaisia backpackereita, joita ajaa vuokra-autoillaan joka paikassa. Ensimmäinen pysähdys on paikka nimeltä Waipoua Forest. Sademetsän suurimman puun ympärysmitta on 13 metriä. Niin pieni puu on nopeasti kierretty, ja ehdin ennen yötä jatkaa paikkaan nimeltä Oponini. Juuri sisustettu monitoimiautoni on nyt tulikokeessaan, ja ensimmäisen illallisen aikana ratkaisu osoittautuu varsin toimivaksi.

Seuraavana päivänä on tarkoitus ajaa aina Cape Reingaan saakka. Reittivaihtoehtoja on kaksi: tavallinen tie tai ”Ninety mile beach” eli toista sataa kilometriä hiekkarantaa. Turistineuvonnassa kerrotaan, että vuorovesi on juuri laskemassa ja että hiekkarannalla voi todellakin ajaa. Kartassani Ninety mile beach on kyllä merkitty vain nelivetoautoille kelvolliseksi reitiksi, mutta luotan turisti-infon tädin sanoihin. Ei olisi pitänyt.

Saapuessani rannalle näen muutaman auton ajavan rannalla, ohjekylttejä ajamista varten sekä sadan kilometrin nopeusrajoituskyltin. Kaikki näyttää lupaavalta, joten aurinkolasit silmille ja kaasu pohjaan. Seuraan muiden autojen hiekkaan jättämiä jälkiä, kunnes puolen kilometrin päästä auto alkaa luikerrella omituisesti. Muutamassa sekunnissa olen jumissa hiekassa. Kymmenisen minuuttia koitan kaivaa hiekkaa käsillä ja peruuttaa autoa pois, mutta turhaan. Siispä jätän auton yksin hiekkarannalle ja alan juosta takaisin kohti viimeistä kylää. En ehdi juosta kuin pari minuuttia, kun kaksi rosvopäällikön näköistä alkuasukasta kaahaa paikalle neliveto Land Cruisereillaan. Heidän ystävällisellä avustuksellaan olen viidessä minuutissa takaisin päällystetiellä. Ovat kuulemma ”pari kertaa ennenkin” vinssanneet turistien autoja rantahiekasta.


Joku saattaisi tässä vaiheessa kertomusta kysyä että ”Opitko mitään?” Saatoinpa hieman oppiakin. Ainakin sen että minulla taisi käydä tuuri. Ninety mile beach on toista sataa kilometriä pitkä, takasin kunnolliselle tielle pääsee 20-40 km välein ja puhelin ei rannalla tietenkään toimi. Onneksi olin ehtinyt ajaa vain puoli kilometriä. Toinen asia minkä opin: ”Vaikka mitä tapahtuisi, muista aina kamera!” Tämähän on kaikkien koskimelonnan (hengen)pelastustilanteiden sääntö nro 1, mutta pätee myös muussa matkailusähläyksessä. Tällä kertaa en touhottaessani ehtinyt kuvata hiekkaan uponnutta autoa, mutta hinaajieni suureksi huvitukseksi ehdin kuitenkin kaivaa kameran esiin heti hinauksen päätyttyä.

Edellä kuvailtu pikku sattumus ei lopultakaan vienyt kovin pitkää aikaa, ja illaksi ehdin vielä Cape Reingaan. Paikka on kieltämättä vaikuttavan näköinen, kun Tyynenmeren ja Tasmanianmeren aallot kohtaavat. Muutaman kilometrin päästä niemen kärjestä löydän idyllisen leiripaikan nimeltä Taputaputa Bay. Seuraavana aamuna on pakko käydä parin tunnin aamulenkillä rantajyrkänteillä ihastelemassa maisemia. Muutama kuvakin on tässä näkyvillä, mutta (ainakaan minun ottamani) valokuvat eivät tee oikeutta näkymille paikan päällä.

...............Cape Reinga


...............Taputaputa Bay


...............Maisemia aamulenkiltä


Seuraavaksi on vuorossa pari päivää Aucklandin seudulla, sitten pari päivää Rotoruan ympäristössä (jos vaikka lainakajakilla kävisi jo vähän melomassakin...) ja viikon päästä kajakkitehtaalle liukuhihnan ääreen. Tsemppiä kotimaahan!