Rangitata rafting

(16.-21.11.2009)





















Raft guide –kurssin kolmanneksi viikoksi ajamme sateiselta länsirannikolta viikoksi Rangitata-joelle lähelle Christchurch-nimistä kaupunkia. Melkoinen maisemareitti, ja joellakin maisemat ovat jälleen kerran suoraan Sormusten herra –trilogiasta! Oma kamera jää valitettavasti matkasta, mutta onneksi yhdellä kurssikaverilla on mukanaan vedenkestävä pokkari.

Rangitata-joen vesi on pääosin lähtöisin jäätiköltä, joten vesi on voimakkaasti turkoosin väristä. Virtaama vaihtelee sääoloista riippuen 70 ja 700 kuution välissä. Säät ovat kurssiamme ajatellen suotuisat: Vesimäärä pysyy kohtuullisessa 85 kuutiossa, ja kaikki viisi päivää joella ovat aurinkoisia. Olen luopunut hanskoista, mutta kirkas auringonpaiste piirtää käsiini pysyvät hanskat...

Suurin osa viikosta kuluu perusasioiden harjoittelussa: pienten akanvirtojen kiinniottamista ja tarkkoja linjoja II-III –luokan koskissa. Tehokkaana motivaationkohottajana tälle harjoittelulle toimii osuuden loppupäässä olevat kaksi isompaa koskea: jäykkää nelosta, juuri ja juuri tohtisin kajakilla näihin koskiin tulla. Tällaisten koskien niskalla on luonnollisesti hyvä harjoitella kaikkia perustaitoja... Viikon aikana ehditään isommissa koskissa nähdä kaikenlaista: kumilautta jää honttoon surffaamaan ja ukkoja roikkuu köyden varassa lautan ulkopuolella, lautan kippari lentää takaperin voltilla (kajakkimelojan perspektiivistä erittäin suureen) honttoon, hyviä linjoja, ei niin hyviä linjoja... Luotto kurssin kouluttajiin on varsin vankka: Oma-aloitteisesti en olisi kumilautalla näitä paikkoja laskenut, mutta mittasuhteet ovat tässä touhussa näköjään vähän toisenlaiset kuin kajakkimelonnassa. Kunhan vain pysyy lautan sisäpuolella!

Viikkoon kuuluu tietysti myös uimista sekä pelastusharjoituksia, kirjallinen koe ja solmukoe. Kengännauhojen kanssa olen edelleenkin auttamattoman hidas, mutta solmukokeeseen olen narunpätkän kanssa harjoitellut, ja tuloksena on täysi kymppi, jee!



..... , . , . .Rangitata Upper Gorge


..... , . , . .Olisikohan sittenkin turvallisempaa meloa?


..... , . , . .Missä se linja oikein olikaan?


..... , . , . .Uinti- ja pelastusharjoituksia


..... , . , . .Rangitata-joen harmaanturkoosia vettä

Buller river

(9.-15.11.2009)

Kumilauttakurssin toinen viikko kuluu samoissa merkeissä kuin ensimmäinenkin: Tukikohtana on edelleen Murchison, ja Buller-joki sivu-uomineen tulee entistä tutummaksi veden pinnan molemmilta puolilta. Uimaharjoituksissa huomaan usein jääväni jälkeen muista, ja alan luonnollisesti syyttää (huonoja?) varusteita! Kuivapukua en edelleenkään vaihtaisi pois – enhän ole koko kurssin aikana kastellut paitaani tai kärsinyt kylmästä – mutta... Puvun lahkeissa on runsaasti ylimääräistä kangasta, eikä tämä ”purje” varsinaisesti helpota liukumista vedestä. Paksu neopreeninen märkäpuku sen sijaan kelluttaa, ja liukuu vedessä kuin hylje. Lisäksi alan kiinnittää huomiota siihen, että pelastusliivien remmit ovat tiukalla: Mitä virtaviivaisemmaksi paketiksi itsensä saa, sen helpompaa uiminen on.

Buller-joki on III-IV –luokan koskimelojalle mukava kohde. Suurin piirtein Sjoan kokoisessa joessa on muutaman kymmenen kilometrin säteellä useita melottavia osuuksia, ja kaikki osuudet ovat suhteellisen huolettomia: Joki kulkee päällystetyn tien vieressä, shuttlen ajaminen on vaivatonta, joen uoma on pääosin loivareunainen, koskien scouttaaminen (ja tarvittaessa kantaminen) on helppoa, koskien välissä on isot sileät altaat, vesi on kirkasta, maisemat komeita, ja paikalliset mäkäräiset nälkäisiä. Lisäksi lähistöllä on useita pienempiä sivujokia, joista erityisen maininnan arvoinen on ainakin Maruia falls, kaikkien vesiputousintoilijoiden valokuvaparatiisi.

Keskuspaikka Buller-joen melonnalle on Murchison, jossa toimii New Zealand Kayak School. Puljua pitää Mick Hopkinson, yksi koskimelonnan esi-isistä. Firman palveluihin kuuluu kaikenlainen koskimelontaan liittyvä: kaluston vuokraus ja myynti, erilaiset kurssit, koskimelontamatkojen ja/tai paikallisoppaiden järjestäminen, jne.


Kurssin aikana melotut joet: Buller - Granity Creek Run, Buller - Doctor’s Creek Run, Buller - O’Sullivan’s to Ariki Run, Buller - Earthquake Run, Matakitaki - Earthquake Run

Miten koskimelonnasta tuli kestävyysurheilua?

(2.-8.11.2009)

Mitä on koskimelonta? Leppoisa surffiaalto ja auringonpaistetta. Akanvirta tuo takaisin aaltoon, reggae soi ja posse relaa...

Ja mitä vielä! Viikkoon mahtuu uimista hallissa, uimista koskessa, kumilautan ja kajakin kantamista, uimista koskessa, ajoneuvojen ja muun kaluston kuittaamista, kalustolaskentaa, uimista koskessa, toimimista ryhmänjohtajana, leirin perustamista ja purkamista, opiskelua, sekä hieman melontaa. Melkoisen paljon yhtäläisyyksiä varusmiespalveluksen kanssa!

Takana on siis ensimmäinen viikko neljän viikon Raft Guide –kurssista Tai Poutini Polytechnic –nimisessä oppilaitoksessa. Kumilautta ei vielä oikein pysy hanskassa – kajakkimelonnan jälkeen tuntuu siltä kuin opettelisi ajamaan linja-autoa, vaikka on tottunut istumaan moottoripyörän selässä.

Päivät kuluvat tiiviisti joella: lähtö aamulla kahdeksalta ja takaisin illalla kuudelta. Sen jälkeen kalustonhuoltorumba ja päivällinen. Unta ei illalla tarvitse juuri odotella.

Tukikohtanamme on leirintäalue Murchison –nimisessä kylässä Buller-joen varrella. Alkuviikosta melomme helppoja II-luokan osuuksia, mutta loppuviikosta vaativuus on joissain koskissa kasvanut jo kahdella pykälällä. Joki tulee tutuksi myös kalaperspektiivistä: Jokaiseen päivään kuuluu koskiuintia ihan vaan harjoituksen vuoksi. Muutaman kerran olen pyörteisen akanvirran jälkeen melkoisen hengästynyt.

Uiminen, toistuva kumilauttaan kiipeäminen, kummallinen melonta yksilapaisella melalla, ja lautan kantaminen jyrkillä joen penkereillä saa oudokseltaan paikat kipeäksi. Viikonloppuna on onneksi aikaa levätä – siispä lähden lauantaina melomaan (vaihteeksi kajakilla) Styx-jokea! Tämän joen varrella ei kulje tietä, vaan alajuoksulla otetaan kajakki olalle, ja reippaillaan lähtöpaikalle. Puolitoista tuntia kajakki olalla, ja vajaa tunti melontaa takaisin lähtöpisteeseen.

Kuluneen viikon perusteella en voi muuta kuin julistaa koskimelonnan kestävyysurheiluksi. Kuin vahvistuksena tälle julistukselle huomaan Kohinan palstalla viestin, jossa Kouvolan mies etsii väkisinhiihtoseuraa. Ei enää reggaemusiikkia, löysiä housuja ja lumilautoja. Todellista kestävyysurheilua!

Itse Styx-joki on muuten valtavan hieno: pyöreistä suurista kivistä muodostuva uoman pohja, kilometrikaupalla jatkuvaa koskea, kristallinkirkas vesi ja huikean hienot maisemat. Valitettavasti tällä kertaa vesitilanne on varsin kehno: vettä on juuri ja juuri tarpeeksi, että joen ylipäänsä pääsee meloen alas. Tälle joelle täytyy ehdottomasti palata, kun sateet ovat nostaneet veden korkeammalle!

Luottokamppeet

.
Kuivapuku Palm Stikine
Autoilun lisäksi koskimelontaan kuuluu kiipeily/ryömiminen/könyäminen vaikeakulkuisessa maastossa, jossa rinteen kaltevuus > 45° ja kasvillisuus mielellään piikikästä. Mukana on reilu 20 kg muovia, muotoiltuna kätevästi olkapäällä kulkevaksi 2,5-metriseksi kajakiksi, sekä mela, joka viidakkomaisen kasvillisuuden keskellä pyrkii aina kulkemaan eri puolelta puuta kuin melan kantaja. Vesisateen lisäksi asiaankuuluvia sääilmiöitä ovat hyytävä tuuli, pakkanen ja paarmat. (Kaksi viimeistä voivat esiintyä samanaikaisesti vain ulkoilmaharrastuksissa). Vaihda siis jo tyylikkäät kukkashortsisi kunnolliseen kuivapukuun, eivätkä koskimelonnan oheistoiminnot tunnu enää lainkaan epämiellyttäviltä.

Oheistoimintojen lisäksi kuivapuku on hämmästyttävän mukava itse melonnassa: Kuivat sukat, vaikka kahlaat polvia myöten vedessä. Kuiva vyötärö, vaikka aukkopeiton tuubi valuisi polviin saakka ottaessasi hapanta vesiputouksen alla. Melonnan jälkeen kuiva kerrasto on helpompi kuivattaa vesisateessa kuin mitä märkä kerrasto olisi. Ei vaikeasti kuivatettavia neopreenikamppeita. Vain yksi haalari, jonka voit kuivattaa auton penkille levitettynä. (Halutessasi voit käyttää kuivasäkkiä tai pressun kulmaa auton penkin suojana.) Helteellä kuivapuku on ihan yhtä kuuma kuin tavallinen melonta-anorakki. Jos väkisin pitää jotain negatiivista keksiä, niin haalarin vetoketju on selkäpuolella sellaisessa paikassa, että tarvitsen aina kaverin avuksi kun puen tai riisun kuivapuvun. Eipähän tule lähdettyä yksin joelle!



Hypotermia-haalari
Nimestään huolimatta tämä haalari ei aiheuta hypotermiaa, vaan on tarkoitettu ehkäisemään sitä. Haalari pitää tuulen ja sadeveden ulkopuolella, mutta lämpö pysyy hopeanvärisen sisäpinnan avulla tehokkaasti haalarin sisäpuolella. Pieneen tilaan taittuva äärimmäisen kevyt haalari on helppo ottaa mukaan kajakkiin, ja leirissä sillä on ulkonäkönsä vuoksi kohtuullinen viihdearvo: Saapuessani töihin Bliss-stickin kajakkitehtaalle minua luultiin sähkölaitoksen mittarinlukijaksi, kun olin pukeutunut tähän haalariin. Jos vielä saat hankittua saman haalarin punaisena, niin näkyvyys on parempi!

Haalareita ja hanskoja – taitaa lisänimi saada pian jatketta. Sekä hanskat että kuivapuku ovat lämpiminä päivinä Kaituna-joella saaneet huomiota, mutta samaan aikaan olen melonnan päätteeksi katsellut ihmisten teippaavan rystysiään ja naarmuisia sääriään...



Keen-sandaalit
Kolme vuotta vanhat, ja vieläkin kuin uudet. Satoi tai paistoi. Villasukkien kanssa lämpimät, eivätkä sukat kastu sateellakaan. Helteellä viileät, hyvät ja tukevat kiipeillä kanjonin reunalla. Melontatossujen lisäksi ainoat kengät, joita olen käyttänyt koko reissulla. Pienemmillä ihmisillä saattavat mahtua kajakkiinkin, ja ovat silloin varmasti hyvät creecking-kengät!




Otsalamppu
Pohjolassa on kesäisin valoisaa myös yöllä, etelälässä ei. Tätä ei aina tule ajatelleeksi, kun pakkaa kamppeita melontaretkelle etelän maihin. Makaronin keittäminen ja joskus jopa joelta pois käveleminen on huomattavasti vaivattomampaa kun on vähän valoa matkassa.



Opaskirja
Tämän kanssa kulkiessa eivät joet lopu heti kesken. Teosta saa varsin kätevästi ainakin Uuden-Seelannin kajakkikaupoista.

(Lähes) oikea asunto Greymouthissa

(30.10.-1.11.2009)

Marraskuun vietän eteläsaaren länsirannikolla arviolta 10 000 asukkaan pikkukaupungissa nimeltä Greymouth. Tarkoituksenani on osallistua kuukauden mittaiselle Raft Guide –kurssille, jotta työn saanti jokioppaana tai kumilauttojen turvamelojana olisi helpompaa. Ja kävi töiden kanssa niin tai näin, pitäisi kurssin joka tapauksessa olla varsin tuhti pelastus- ja turvallisuuspaketti myös kajakkimelontaa silmällä pitäen. (Kurssilla touhutaan epäilemättä paljon köysien kanssa. Muistaakseni joku tämänkin blogin lukijoista on koko ikänsä naureskellut kengän nauhojen sitomistani, ja nyt pitäisi osata toistakymmentä erilaista solmua silmät sidottuna... Umpisolmu on paras solmu!)

Ensituntuma eteläsaaren maisemiin on kotoisampi kuin pohjoissaaren vastaaviin: Varsinkin pohjoissaaren pohjoisosissa on puusto välillä melkoista viidakkoa, mutta eteläsaaren ensimmäiset sadat kilometrit taittuva tiellä, jolta näkyy (lähes) kotoisia maisemia. Tien vieressä on kilometrikaupalla viiniköynnöspeltoa, ja peltojen takana kohoavien vuorten rinteiden alaosia peittävät kotoisasti männyt. Ihmiset eivät kuitenkaan puhu suomea eivätkä norjaa, mutta toistaiseksi on amerikan kielellä selvitty ilman suurempia ongelmia.

Greymouthissa minua odottaa kurssin lisäksi lähes oikea asunto: Majoitun kurssin ajan oppilaitoksen asuntolassa. Rakennus on uusi ja lämmin(!), oma huone siisti ja valmiiksi kalustettu, yhteiskeittiö hyvin varustettu, WC:ssä ihan oikeat WC-kalusteet... Vaikka olenkin automajoituksessani löytänyt aina helposti WC:n, on oikea WC oikeassa asuinpaikassa kuitenkin luksusta: Aamuisin ei tarvitse takahampaat kelluen noustamakuupussista-pukeapäälle-könytäautosta-lukitaautonovet-juostanurkantaakse-jonottaavuoroa, vaan voi toimia niin kuin kotona aamuisin toimitaan. Ja kun on oma huone, ei tarvitse vessaan mennäkseen pakata tietokonetta ja kaikkea muuta arvotavaraa reppuun, ja poistua kirjaston WC:hen odottamaan omaa vuoroaan silmät keltaisina. Ja lisäksi asunto suihkuineen ja vaatteidenkuivausmahdollisuuksineen takaa mainiot aurinkoiset leireilyilmat!

Parkkisakkoja ja pahoinvointia

(29.-30.10.2009)

Joskus ei pitkään aikaan tapahdu mitään merkittävää/erikoista/mukavaa/ikävää tai muuten huomattavaa. Ja joskus kaikki em. kaltaiset asiat tapahtuvat yhdessä rysäyksessä ”kuin luupit Ruunaalla”. Miten voikin olla, että niin kiltin näköinen kulkuneuvo kuin Kakapo – katollaan ystävällisen näköinen oranssi kajakki varustettuna Suomen lipulla – voi kerätä kaksi parkkisakkoa ihan vaan muutaman päivän sisällä? Ja samaan aikaan saan kotisuomesta viestin, että paikallinen sisäisen turvallisuuden viranomainen (tunnetaan myös nimellä ’poliisi’), muistuttaa ajokortin menettämisen mahdollisuudesta, mikäli ylinopeus- tai muita liikennerikkomuksia kertyy liiallisesti tietyn ajan sisällä. Kaiken kukkuraksi saamani muistutuskirje on kirjattu syntymäpäivänäni lokakuussa, vaikka edellinen peltipoliisin salamavalon välähdys on kärventänyt verkkokalvojani juhannusaattona!

No ei se mitään, onneksi pääsen muutamaksi tunniksi autolautalle! Olen noin kuukauden leireillyt jokien varsilla ja nukkunut viihtyisässä melonta-autossani – on siis vaihteeksi mukavaa löhötä lämpimässä laivan nojatuolissa ja katsoa televisiota tai lukea kirjaa. Televisiosta tulee ihan viihdyttävä hömppä-elokuva. Tai ainakin elokuvan ensimmäinen vartti on ihan viihdyttävä, lopusta en sitten tiedäkään. Koko päivän on nimittäin ollut aika tuulista, mikä aiheuttaa aallokkoa Uuden-Seelannin pääsaarten väliseen salmeen. Laiva keinuu – aluksi se tuntuu jopa hauskalta. Hauskuus kuitenkin helpottaa, ja vaihtuu alkavaa vatsatautia muistuttavaksi tunteeksi. Päätän siirtyä kannelle, josta löydänkin mainion paikan: Nojaan laivan kaiteeseen ja hengitän raikasta meri-ilmaa. Samalla kun viilennän naamaani raikkaassa merituulessa ja suolaveden pärskeessä, lämmittelen takamustani laivan savupiipun kyljessä. Asento on hieman erikoinen, mutta olosuhteisiin nähden varsin mukava. On jo myöhä, ja alan torkkua kaidetta vasten. Välillä joku laivan henkilökunnasta käy kysymässä olenko kunnossa. Nostan peukalon pystyyn, kaikki hyvin! Onneksi otin kuoritakin mukaani autosta, iltamyöhällä on kylmä, ja tuuli on navakka.

Kaksi tuntia Wellingtonista lähdön jälkeen laiva saapuu eteläsaaren vuonojen suojaan, ja viimeinen puolitoista tuntia ennen saapumista Pictoniin on meri taas tyyni. Siispä sämpylää naamariin ja sisätiloihin elokuvaa katsomaan! Valitettavasti elokuva on ehtinyt vaihtua.


........ .. .Taloilla Wellingtonissa on varmaan joku tauti.


........ .. .Wellington by night. Näkymä autolautalta.

Rangitikei: Gorge run

(Keskiviikko 28.10.2009)

Lautta eteläsaarelle lähtee torstai-iltana. Vesitilanne Waikato-joessa pysyy edelleen korkeana, joten Huka falls jää odottamaan myöhempiä urotekoja. Matkalla Tauposta Wellingtoniin ehdin kuitenkin sopivasti poiketa Taihapessa Bliss-stickin kajakkitehtaalla. Perimmäisenä tarkoituksena tällä pysähdyksellä on tietysti melonta – Rangitikei-joen yläosan kanjoni sijaitsee aivan tehtaan tuntumassa. Joki virtaa varsin kauniissa ympäristössä, mikä on huomattu myös elokuva-alalla: Osa Taru sormusten herrasta –elokuvien kohtauksista on kuvattu näillä vihreän sametin verhoamilla vuorilla.




.




Melottava kanjoni on noin kymmenen kilometrin mittainen. Ensimmäinen kuusi kilometriä menee leppoisasti III-luokan koskissa ja maisemia ihastellessa. Ensimmäisten isompien koskien ilmaantuessa alan kuitenkin aavistella, että jotain muutakin on vielä tulossa... (Melonnan kannalta ihanteellinen) vesimäärä Rangitikei-joen yläkanjonissa on 30-35 m3/s, siis kaksinkertaisesti verrattuna viimeviikkoina melomiini jokiin, ja alkuun meno tuntuukin hieman horjakalta. Enää ei voi ottaa kivistä tukea, vaan pitää meloa vedessä!

Rangitikei on tämän reissun ensimmäinen joki, jolla kypärän remmiä pitää laittaa tiukemmalle vähän joka kosken yläpuolella. Ja tarkastaa vielä kolmannenkin kerran, että aukkopeitto on varmasti hyvin paikoillaan. Kerran spinnaan ja yhdessä koskessa törmään kiveen niin että kajakin keulaa kääntyy sisäänpäin. Matkan varrelle mahtuu myös kaksi eskimokäännöstä sekä muutama niin iso hontto, että pitää oikein vierestä meloa... Luokitus ei tälläkään joella kipua IV:n yläpuolelle – ainakaan tällä vesimäärällä – mutta joki on tähänastisista selvästi vaativin kuitenkin.

Tässä yhteydessä on todettava, että amerikan kielen eskimokäännöstä kuvaava termi ’combat roll’ on huomattavasti suomalaista vastinettaan kuvaavampi. Tämän päivän eskimokäännökset tuntuivat todellisilta ”taistelukäännöksiltä”: Hitaamman puoleiset (saatikka epäonnistuneet!) käännökset olisivat tänään tuoneet lisää katu-uskottavuutta vielä melko naarmuttomaan kypärään. Vaikkei allekirjoittaneen melonta siis tänään ehkä ollutkaan parhaimmillaan, niin täytynee silti olla erittäin tyytyväinen salamannopeisiin taistelukäännöksiin. Ja kajakin keulakin pullahti itsestään takaisin normaaliin kuosiin – onkohan tämä Uuden-Seelannin muovi jotain elävää ainesta...?










Rangitikei-joen aloituspaikka









Taru maisemien herrasta
.