(7.4.2010)
Huomenna alkaa matka Suomeen, perillä ollaan parin päivän päästä. Viimeiset päivät Aucklandissa ovat kuluneet aikaa tappaessa, ja nyt tuntuu jo ihan mukavalta lähteä kohti uusia seikkailuja. Uudessa-Seelannissa tuli nähtyä ja koettua se mitä varten tänne lähdin – ja samaan aikaan muutama koski jäi vielä laskematta seuraavaa(?) reissua varten.
Kiitokset kaikille blogia lukeneille ja kommentoineille! Blogin tulevaisuus on vielä hieman avoin. Päivitykset tulevat varmasti harvenemaan, mutta Putoavan veden maa(ilma) on Uutta-Seelantia laajempi käsite, joten kenties tällä palstalla voi vastaisuudessakin käydä lukemassa tarinoita painovoiman, vapaana virtaavan veden ja seikkailunhalun yhdistelmästä. Voisiko sen vielä monimutkaisemmin sanoa?!
Muutakin kuin melontaa
(7.4.2010)
Melontamatkailu on muutakin kuin melontaa. Oikeastaan suurin osa ajasta kuluu muualla kuin joella. Eniten aikaa kuluu autossa, toiseksi eniten leiri-tavaroidenkuivattelu-kärvistelyssä, kolmanneksi eniten feispuukissa, nukkuakin täytyy, ja melonta on listalla varsin kaukana kärjestä. Tulee nähtyä kaikenlaisia paikkoja ja luonnonihmeitä, sekä tavattua kaikenmoisia ihmisiä. Tässä artikkelissa on tarkoitus vilauttaa parhaita(?) paloja niistä ainesosista, jotka ovat kuuluneet nyt päättymässä olevan melontareissun reseptiin!
Autoilu ja leirikärvistely
Ilman autoa ei pääse kajakin kanssa joelle. Ilman autoa ei voi syödä aamupalaa autossa. Ilman autoa ei voi syödä välipalaa autossa. Eikä lounasta. Eikä päivällistä. Ilman autoa ei voi nukkua autossa. Ilman autoa ei voi viettää kahta päivää yhtäjaksoisesti ratin ja selkänojan välissä. Ilman autoa ei voi kuivatella melontavarusteita autossa. Ilman autoa ei voi sitoa kajakkeja huonosti auton katolle, ja sitten pudottaa niitä alamäessä. Sanalla sanoen – jos haluat olla todellinen autoharrastaja, ryhdy koskimelojaksi! Niin – ja ilman autoa joutuu yöpymään hostelleissa ja ties missä majoituslaitoksissa, jolloin jää paitsi todelliselta kärvistelyltä sateisen raikkaassa ulkoilmassa.
. . . , . , . .LK = laatukärvistelyä
. . . , . , . .Kodikasta, eikö totta?
. . . , . , . .Taiteellinen amerikkalaisnuorukainen
. . , . , . . , . . , . .Ei niin taiteellinen uusiseelantilaisversio
Huomioita matkan varrelta
Villi länsi ei ole kuollut. Reefton-nimisessä pikkukylässä voi vielä nähdä äidin ratsastavan kauppaan kahden lapsensa kanssa, ja parkkeeraavan ratsunsa kaupan eteen autorivin jatkeeksi. ”I used to be a cowboy, I used to be the Devil’s right hand, I used to ride a sick horse...”
Jokaisessa Uuden-Seelannin pikkukaupungin pubissa on piano. Ja todennäköisesti kitarakin. Lavalle tuntuisi useimmissa paikoissa tohtivan nousta, vaikkei olisikaan kovasti harjoitellut, tai vaikkei muistaisikaan laulun kaikkia sanoja. Ross-nimisessä vanhassa kullankaivuukaupungissa löytyi paikan ainoasta ravitsemusliikkeestä satavuotias automaattipiano. Polkimet kuin polkuharmoonissa, ja koneisto toimii paineilmalla. Pianoa voi soittaa myös perinteiseen tapaan kymmensormijärjestelmällä.
Pub Mahinapua Hokitikassa on siitä omituinen pubi, että sinne on paikallisilla asukkailla pysyvä porttikielto. (Melojat katsotaan tässä tapauksessa paikallisiksi asukkaiksi.) Pubi on keskellä ei mitään, mutta joka ilta täynnä Kiwi Experience –busseilla Uutta-Seelantia kiertäviä brittituristeja naamiaisasuihin pukeutuneina. On se vaan erikoista. Ja sitten kun paikalliset asukkaat järjestävät pikkuisen kaupunkifestivaalinsa, on pukeutuminen tällaista (kuva alla). On sekin vaan erikoista.
Erikoista on myös lehmän taitavuus. Se nimittäin osaa leipoa torttunsa siten, että läjä on symmetrisen pyöreä, ja läjän keskellä on nestemäinen silmä. Eikä se edes pysty katsomaan taakseen, vaan tekee kaiken sokkona. Tähän ei ihminen pystyisi.
Ihmiset
Puoli vuotta vieraassa maassa, ympärillä pelkkiä uusia kasvoja. Kurssi- ja työkavereita rafting-touhuissa. Kämppikset. Kaikenlaisia melontakavereita joka puolelta maailmaa. Lienee sanomattakin selvää, että ilman tätä ainesosaa melontareissaamisen resepti ei olisi kaiken vaivan (ja rahan!) väärti. Kaikista reissussa kohtaamistani ihmisistä voisi epäilemättä kirjoittaa kirjan, josta tulisi todella tylsää luettavaa kaikille muille paitsi asianosaisille. Siksi en vaivaudu kirjoittamaan pitkästi, mutta muutama sana tarinan avainhenkilöistä lienee paikallaan. Jos ei muusta syystä, niin itselleni muistoksi.
Frazer. Sukunimi Tear – surullista(?) 19-vuotias hippi from Wyoming US. Meloo leppoisasti vitosta. Ja joskus melkein kutosta. Useimmat melontaseikkailuistani näkivät päivänvalon Frazerin seurassa.
Jake. Kurssikaverini Greymouthissa ja kämppikseni Queenstownissa. 29-vuotias Irakin veteraani, joka päätyi raftaamisen sijasta jälkiruokakokiksi yhteen Queenstownin hienoimmista ravintoloista, vaikkei ollut koskaan aiemmin työskennellyt ravintola-alalla. Kesäisin Rafting operations manager in Skagway Alaska. Osaa nauttia elämästä ja sanoittaa irlantilaisia kansanlauluja.
Matthias aus der Schweiz. Työkaveri QR:ssä. Osaa nauttia elämästä nro 2: Rakastui ruotsalaiseen ja lensi tytön perässä Fidjille. Matthias on syy siihen, että minulla on feispuukkiprofiili.
Työkaverit, Queenstown rafting. Chief, KC, Marcio... ”Gone, boy. Tush! Appo side down!”
Anke. Saksan vastine Satu VW:lle. Käytti kaiken juomaveteni melontatossujensa pesemiseen...
Milos. Aurinkolasit kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Tsekinmaan vahvistus Uuden-Seelannin kansainväliseen melontaposseen.
Franck. Melontapummi sanan varsinaisessa merkityksessä. Ei puhu montaakaan sanaa englantia, mutta liftaa ympäri Uutta-Seelantia kajakki olalla. Ei koskaan syö mitään, tai vaihda shortseja – ainakaan minä en nähnyt. Oli lähdössä takaisin Eurooppaan – matkatavarakilojen minimoimiseksi pukeutuneena useampaan vaatekerrokseen, pelastusliiviin ja melontakypärään – mutta passintarkastuksessa poliisi pisti rautoihin eikä päästänyt maasta. Syy ei minulle koskaan selvinnyt.
Toni. Kayaker, not artist. Department of Conversation remembers her because of ”the shit in the pie”.
Melontamatkailu on muutakin kuin melontaa. Oikeastaan suurin osa ajasta kuluu muualla kuin joella. Eniten aikaa kuluu autossa, toiseksi eniten leiri-tavaroidenkuivattelu-kärvistelyssä, kolmanneksi eniten feispuukissa, nukkuakin täytyy, ja melonta on listalla varsin kaukana kärjestä. Tulee nähtyä kaikenlaisia paikkoja ja luonnonihmeitä, sekä tavattua kaikenmoisia ihmisiä. Tässä artikkelissa on tarkoitus vilauttaa parhaita(?) paloja niistä ainesosista, jotka ovat kuuluneet nyt päättymässä olevan melontareissun reseptiin!
Autoilu ja leirikärvistely
Ilman autoa ei pääse kajakin kanssa joelle. Ilman autoa ei voi syödä aamupalaa autossa. Ilman autoa ei voi syödä välipalaa autossa. Eikä lounasta. Eikä päivällistä. Ilman autoa ei voi nukkua autossa. Ilman autoa ei voi viettää kahta päivää yhtäjaksoisesti ratin ja selkänojan välissä. Ilman autoa ei voi kuivatella melontavarusteita autossa. Ilman autoa ei voi sitoa kajakkeja huonosti auton katolle, ja sitten pudottaa niitä alamäessä. Sanalla sanoen – jos haluat olla todellinen autoharrastaja, ryhdy koskimelojaksi! Niin – ja ilman autoa joutuu yöpymään hostelleissa ja ties missä majoituslaitoksissa, jolloin jää paitsi todelliselta kärvistelyltä sateisen raikkaassa ulkoilmassa.
. . . , . , . .LK = laatukärvistelyä
. . . , . , . .Kodikasta, eikö totta?
. . . , . , . .Taiteellinen amerikkalaisnuorukainen
. . , . , . . , . . , . .Ei niin taiteellinen uusiseelantilaisversioHuomioita matkan varrelta
Villi länsi ei ole kuollut. Reefton-nimisessä pikkukylässä voi vielä nähdä äidin ratsastavan kauppaan kahden lapsensa kanssa, ja parkkeeraavan ratsunsa kaupan eteen autorivin jatkeeksi. ”I used to be a cowboy, I used to be the Devil’s right hand, I used to ride a sick horse...”
Jokaisessa Uuden-Seelannin pikkukaupungin pubissa on piano. Ja todennäköisesti kitarakin. Lavalle tuntuisi useimmissa paikoissa tohtivan nousta, vaikkei olisikaan kovasti harjoitellut, tai vaikkei muistaisikaan laulun kaikkia sanoja. Ross-nimisessä vanhassa kullankaivuukaupungissa löytyi paikan ainoasta ravitsemusliikkeestä satavuotias automaattipiano. Polkimet kuin polkuharmoonissa, ja koneisto toimii paineilmalla. Pianoa voi soittaa myös perinteiseen tapaan kymmensormijärjestelmällä.
Pub Mahinapua Hokitikassa on siitä omituinen pubi, että sinne on paikallisilla asukkailla pysyvä porttikielto. (Melojat katsotaan tässä tapauksessa paikallisiksi asukkaiksi.) Pubi on keskellä ei mitään, mutta joka ilta täynnä Kiwi Experience –busseilla Uutta-Seelantia kiertäviä brittituristeja naamiaisasuihin pukeutuneina. On se vaan erikoista. Ja sitten kun paikalliset asukkaat järjestävät pikkuisen kaupunkifestivaalinsa, on pukeutuminen tällaista (kuva alla). On sekin vaan erikoista.
Erikoista on myös lehmän taitavuus. Se nimittäin osaa leipoa torttunsa siten, että läjä on symmetrisen pyöreä, ja läjän keskellä on nestemäinen silmä. Eikä se edes pysty katsomaan taakseen, vaan tekee kaiken sokkona. Tähän ei ihminen pystyisi.
Ihmiset
Puoli vuotta vieraassa maassa, ympärillä pelkkiä uusia kasvoja. Kurssi- ja työkavereita rafting-touhuissa. Kämppikset. Kaikenlaisia melontakavereita joka puolelta maailmaa. Lienee sanomattakin selvää, että ilman tätä ainesosaa melontareissaamisen resepti ei olisi kaiken vaivan (ja rahan!) väärti. Kaikista reissussa kohtaamistani ihmisistä voisi epäilemättä kirjoittaa kirjan, josta tulisi todella tylsää luettavaa kaikille muille paitsi asianosaisille. Siksi en vaivaudu kirjoittamaan pitkästi, mutta muutama sana tarinan avainhenkilöistä lienee paikallaan. Jos ei muusta syystä, niin itselleni muistoksi.
Frazer. Sukunimi Tear – surullista(?) 19-vuotias hippi from Wyoming US. Meloo leppoisasti vitosta. Ja joskus melkein kutosta. Useimmat melontaseikkailuistani näkivät päivänvalon Frazerin seurassa.
Jake. Kurssikaverini Greymouthissa ja kämppikseni Queenstownissa. 29-vuotias Irakin veteraani, joka päätyi raftaamisen sijasta jälkiruokakokiksi yhteen Queenstownin hienoimmista ravintoloista, vaikkei ollut koskaan aiemmin työskennellyt ravintola-alalla. Kesäisin Rafting operations manager in Skagway Alaska. Osaa nauttia elämästä ja sanoittaa irlantilaisia kansanlauluja.
Matthias aus der Schweiz. Työkaveri QR:ssä. Osaa nauttia elämästä nro 2: Rakastui ruotsalaiseen ja lensi tytön perässä Fidjille. Matthias on syy siihen, että minulla on feispuukkiprofiili.
Työkaverit, Queenstown rafting. Chief, KC, Marcio... ”Gone, boy. Tush! Appo side down!”
Anke. Saksan vastine Satu VW:lle. Käytti kaiken juomaveteni melontatossujensa pesemiseen...
Milos. Aurinkolasit kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Tsekinmaan vahvistus Uuden-Seelannin kansainväliseen melontaposseen.
Franck. Melontapummi sanan varsinaisessa merkityksessä. Ei puhu montaakaan sanaa englantia, mutta liftaa ympäri Uutta-Seelantia kajakki olalla. Ei koskaan syö mitään, tai vaihda shortseja – ainakaan minä en nähnyt. Oli lähdössä takaisin Eurooppaan – matkatavarakilojen minimoimiseksi pukeutuneena useampaan vaatekerrokseen, pelastusliiviin ja melontakypärään – mutta passintarkastuksessa poliisi pisti rautoihin eikä päästänyt maasta. Syy ei minulle koskaan selvinnyt.
Toni. Kayaker, not artist. Department of Conversation remembers her because of ”the shit in the pie”.
Viimeisiä viedään, osa II
(22.-31.3.2010)
Pian on kaukomaiden melonnat melottu. Vielä kaksi päivää Kaitunalla, ja sitten on aika luopua kajakista. Itse asiassa olin kajakista jo kerran luopunut, mutta ystävällinen uusi omistaja antaa minun vielä meloa sillä torstai-iltaan saakka. Kajakki on siis myyty. Ja niin on myös auto – good bye Kakapo! Nyt on alla Aucklandista haettu tummanpuhuva vuokrafarmari, joka toimii yhtälailla melontavälinevarastona kuin makuuhuoneenakin.
. . , . . , . .Vuokra-asunto pyörillä
Auton myyminen ulkomailla on muuten jonkin verran mielenkiintoista puuhaa. Ilmoittelin myytävänä olevasta retkeily-pakettiautosta netissä (aivan kuten tuhannet muutkin reissuaan lopettelevat keskimäärin 26,8-vuotiaat saksalaispariskunnat...). Välittömästi ilmoituksen julkaistuani sain toistakymmentä yhteydenottoa sähköpostitse: ”Autosi näyttää olevan poikkeuksellisen hyvässä kunnossa. Maksan 200 dollaria yli pyyntihinnan. Maksu pankkiin, nouto järjestetään. Lähetä pankkiyhteystietosi, ja yrityksemme edustaja noutaa auton luotasi.” Olinkohan tyhmä, kun päädyin myymään 350 dollaria alle pyyntihinnan... Käteisellä. Ihan tavalliselle mies-ihmiselle. Käytti auton autotohtorin tarkastuksessa, ja (onneksi) osti. Aika paljon huolettomampaa olla omistamatta (vanhaa) autoa! Varsinkin kun lento lähtee alle kahden viikon päästä.
Autoasioiden järjestyttyä olen siis parkkeerannut itseni Kaitunalle – logistisesti helpompaa jokimelontaa voi tuskin kuvitella: Shuttlen voi vaikka juosta. Melonta alas kestää 7-45 minuuttia, riippuen harjoituksen laadusta. Tänään (kuten niin monasti aiemminkin...) meloin itseäni huomattavasti paremmassa seurassa, ja huomasin että (vesiputousten niskalla) on paljon pieniä akanvirtoja, joita voi ottaa kiinni – ihan vaan harjoituksen vuoksi. Lisäksi havahduin huomaamaan, että todelliseen freestyle-melontaan tarvitaan riittävän iso kajakki: Kaitunan freestyle-hontto on loistava paikka tehdä voltteja Mysticillä!
Sunnuntaina tuli vaihtelun vuoksi käytyä myös Wairoalla. Leppoisaa IV+ luokan kriikkiä parraimmillaan! Alla olevat kuvat Wairoalta omistaa Craig Clark.
. . , . . , . . . , . , .Wairoa: Water fall
. . , . . , . . . , . , .Wairoa: Roller Coaster
. . , . . , . . . , . . ,Sama paikka. Sama mies. Samat housut.
Pian on kaukomaiden melonnat melottu. Vielä kaksi päivää Kaitunalla, ja sitten on aika luopua kajakista. Itse asiassa olin kajakista jo kerran luopunut, mutta ystävällinen uusi omistaja antaa minun vielä meloa sillä torstai-iltaan saakka. Kajakki on siis myyty. Ja niin on myös auto – good bye Kakapo! Nyt on alla Aucklandista haettu tummanpuhuva vuokrafarmari, joka toimii yhtälailla melontavälinevarastona kuin makuuhuoneenakin.
. . , . . , . .Vuokra-asunto pyörilläAuton myyminen ulkomailla on muuten jonkin verran mielenkiintoista puuhaa. Ilmoittelin myytävänä olevasta retkeily-pakettiautosta netissä (aivan kuten tuhannet muutkin reissuaan lopettelevat keskimäärin 26,8-vuotiaat saksalaispariskunnat...). Välittömästi ilmoituksen julkaistuani sain toistakymmentä yhteydenottoa sähköpostitse: ”Autosi näyttää olevan poikkeuksellisen hyvässä kunnossa. Maksan 200 dollaria yli pyyntihinnan. Maksu pankkiin, nouto järjestetään. Lähetä pankkiyhteystietosi, ja yrityksemme edustaja noutaa auton luotasi.” Olinkohan tyhmä, kun päädyin myymään 350 dollaria alle pyyntihinnan... Käteisellä. Ihan tavalliselle mies-ihmiselle. Käytti auton autotohtorin tarkastuksessa, ja (onneksi) osti. Aika paljon huolettomampaa olla omistamatta (vanhaa) autoa! Varsinkin kun lento lähtee alle kahden viikon päästä.
Autoasioiden järjestyttyä olen siis parkkeerannut itseni Kaitunalle – logistisesti helpompaa jokimelontaa voi tuskin kuvitella: Shuttlen voi vaikka juosta. Melonta alas kestää 7-45 minuuttia, riippuen harjoituksen laadusta. Tänään (kuten niin monasti aiemminkin...) meloin itseäni huomattavasti paremmassa seurassa, ja huomasin että (vesiputousten niskalla) on paljon pieniä akanvirtoja, joita voi ottaa kiinni – ihan vaan harjoituksen vuoksi. Lisäksi havahduin huomaamaan, että todelliseen freestyle-melontaan tarvitaan riittävän iso kajakki: Kaitunan freestyle-hontto on loistava paikka tehdä voltteja Mysticillä!
Sunnuntaina tuli vaihtelun vuoksi käytyä myös Wairoalla. Leppoisaa IV+ luokan kriikkiä parraimmillaan! Alla olevat kuvat Wairoalta omistaa Craig Clark.
. . , . . , . . . , . , .Wairoa: Water fall
. . , . . , . . . , . , .Wairoa: Roller Coaster
. . , . . , . . . , . . ,Sama paikka. Sama mies. Samat housut.
Whitcombe
(14.3.2010)
Heli-melonta on yksi niitä asioita, joita varten Uuteen-Seelantiin matkustetaan. Siksi olen varsin tyytyväinen, kun tällä viikolla toteutuu toinenkin missio joelle, jonne ei autolla pääse. Whitcombe on yksi länsirannikon klassikoista, eikä turhaan. Sateeton kausi ja matala vesitilanne ovat tällä kertaa positiivinen seikka: Suuremmalla vesimäärällä Whitcombe olisi todennäköisesti melkoisen haastava joki, mutta nyt tarjolla oleva (arviolta) 30 kuutioita on ensikertalaiselle mitä parhain virtaama. Akanvirtoja on runsaasti, eikä jokea tarvitse kävellä alas rantoja pitkin, vaan kosket uskaltaa meloa alas.
Helikopterilento joelle maksaa 100-125 paikallista dollaria (50-60 €) per henkilö, ryhmän koosta ja lennon pituudesta riippuen. Whitcombe-joella melomme 13 kilometrin mittaisen osuuden, ja lento kestää vajaan kymmenen minuuttia. Kajakit ja melat kulkevat helikopterityypistä riippuen joko jalaksiin sidottuna tai helikopterin alla roikkuvassa verkossa. Helikopterioperaattoreita on Uuden-Seelannin länsirannikolla jokaisessa pikkukylässä. Suurin asiakasryhmä ovat maisemalennoista maksavat turistit, mutta erityisesti Hokitikan ympäristössä myös melojat työllistävät lentäjiä joulu- ja maaliskuun välisenä aikana.
Ilmasta katsottuna kosket näyttävät varsin vaatimattomilta. Kolmen metrin korkeuseroa lyhyessä koskessa ei helikopterista tarkastellessa hahmota ollenkaan, mutta joella kajakissa istuessa sama kolmen metrin pudotus näkyy siten, ettei koskea itse asiassa näy lainkaan – näkyy vain horisontin taakse katoava joki, ja pudotuksen takaa nouseva valkoinen höyry...
. . , . . , . . . , . , . .Heli-scouting
. . , . . , . .Whitcombe-joen lohkarepuutarhaa
Heli-melonta on yksi niitä asioita, joita varten Uuteen-Seelantiin matkustetaan. Siksi olen varsin tyytyväinen, kun tällä viikolla toteutuu toinenkin missio joelle, jonne ei autolla pääse. Whitcombe on yksi länsirannikon klassikoista, eikä turhaan. Sateeton kausi ja matala vesitilanne ovat tällä kertaa positiivinen seikka: Suuremmalla vesimäärällä Whitcombe olisi todennäköisesti melkoisen haastava joki, mutta nyt tarjolla oleva (arviolta) 30 kuutioita on ensikertalaiselle mitä parhain virtaama. Akanvirtoja on runsaasti, eikä jokea tarvitse kävellä alas rantoja pitkin, vaan kosket uskaltaa meloa alas.
Helikopterilento joelle maksaa 100-125 paikallista dollaria (50-60 €) per henkilö, ryhmän koosta ja lennon pituudesta riippuen. Whitcombe-joella melomme 13 kilometrin mittaisen osuuden, ja lento kestää vajaan kymmenen minuuttia. Kajakit ja melat kulkevat helikopterityypistä riippuen joko jalaksiin sidottuna tai helikopterin alla roikkuvassa verkossa. Helikopterioperaattoreita on Uuden-Seelannin länsirannikolla jokaisessa pikkukylässä. Suurin asiakasryhmä ovat maisemalennoista maksavat turistit, mutta erityisesti Hokitikan ympäristössä myös melojat työllistävät lentäjiä joulu- ja maaliskuun välisenä aikana.Ilmasta katsottuna kosket näyttävät varsin vaatimattomilta. Kolmen metrin korkeuseroa lyhyessä koskessa ei helikopterista tarkastellessa hahmota ollenkaan, mutta joella kajakissa istuessa sama kolmen metrin pudotus näkyy siten, ettei koskea itse asiassa näy lainkaan – näkyy vain horisontin taakse katoava joki, ja pudotuksen takaa nouseva valkoinen höyry...
. . , . . , . . . , . , . .Heli-scouting
. . , . . , . .Whitcombe-joen lohkarepuutarhaa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
