Kohta ovat työt Queenstownissa taakse jäänyttä elämää, ja on aika siirtyä saarivaltion suurimman saaren länsirannikon joille kuolemaa pelkäämään. Viimeisinä päivinä Qtownissa olen yrittänyt nauttia niistä paikallisista ihmeistä, joita ei muualla pääse kokemaan.
Queenstown on alamäkipyöräilyn luvattu kaupunki. Pari kertaa olen vuokrannut fillarin, ja ihmetellyt että voiko tästä muka oikeasti mennä alas ilman köysiä ja muita kiipeilyvarusteita. Onneksi olen löytänyt myös helpompia reittejä. Lisäksi olen havainut, että (valitettavasti) alamäen jälkeen tulee aina ylämäki, ja jostain kumman syystä aika pyörälenkeillä on kulunut pääasiassa niissä ylämäissä.
Kaupungin ympärillä kohoavat puuttomat vuoret, ja useimmiten suotuisasti puhaltavat tuulet tekevät Queenstownista ihanteellisen paikan liitovarjoiluun. (Se on sitä hommaa, missä juostaan alas jyrkänteeltä sellaiseen laskuvarjon näköiseen systeemiin kytkettynä.) Tandem-liitovarjoilua kaupataan turisteille muiden aktiviteettien lailla, ja nämä "Uuden-Seelannin ilmavoimat" pitävätkin kaupungin ilmatilaa hallussaan päivästä toiseen. Yksi kämppiksistäni työskentelee tandem-liitovarjopilottina, ja pakkohan sitä oli sitten kokeilla, kun kerran ilmatteeksi tarjosivat... Ei hassumpaa hommaa, eikä pelottanutkaan yhtään enempää kuin vitosen laskeminen.
Kaikista seikkailullisista ulkoilma-aktiviteeteista huolimatta jään Queenstownista eniten kaipaamaan mustikkamuffinseja. Edes Savonlinna-salin lämpiön muffinsit eivät vedä vertoja tämän kaupungin tarjokeille. Omasta lähikaupasta, työpaikan kahvilasta ja keskustan leipomokahvilasta - joka paikasta - saa maailman parraita mustikkamuffinseja. Ei liian kuivia, ja ennen kaikkea riittävän suuria. Ainakin kahden normaalin muffinsin kokoisia. (Kuvassa näkyvä muffinsi ei kokonsa puolesta vastaa todellisuutta.)
