(7.4.2010)
Huomenna alkaa matka Suomeen, perillä ollaan parin päivän päästä. Viimeiset päivät Aucklandissa ovat kuluneet aikaa tappaessa, ja nyt tuntuu jo ihan mukavalta lähteä kohti uusia seikkailuja. Uudessa-Seelannissa tuli nähtyä ja koettua se mitä varten tänne lähdin – ja samaan aikaan muutama koski jäi vielä laskematta seuraavaa(?) reissua varten.
Kiitokset kaikille blogia lukeneille ja kommentoineille! Blogin tulevaisuus on vielä hieman avoin. Päivitykset tulevat varmasti harvenemaan, mutta Putoavan veden maa(ilma) on Uutta-Seelantia laajempi käsite, joten kenties tällä palstalla voi vastaisuudessakin käydä lukemassa tarinoita painovoiman, vapaana virtaavan veden ja seikkailunhalun yhdistelmästä. Voisiko sen vielä monimutkaisemmin sanoa?!
Muutakin kuin melontaa
(7.4.2010)
Melontamatkailu on muutakin kuin melontaa. Oikeastaan suurin osa ajasta kuluu muualla kuin joella. Eniten aikaa kuluu autossa, toiseksi eniten leiri-tavaroidenkuivattelu-kärvistelyssä, kolmanneksi eniten feispuukissa, nukkuakin täytyy, ja melonta on listalla varsin kaukana kärjestä. Tulee nähtyä kaikenlaisia paikkoja ja luonnonihmeitä, sekä tavattua kaikenmoisia ihmisiä. Tässä artikkelissa on tarkoitus vilauttaa parhaita(?) paloja niistä ainesosista, jotka ovat kuuluneet nyt päättymässä olevan melontareissun reseptiin!
Autoilu ja leirikärvistely
Ilman autoa ei pääse kajakin kanssa joelle. Ilman autoa ei voi syödä aamupalaa autossa. Ilman autoa ei voi syödä välipalaa autossa. Eikä lounasta. Eikä päivällistä. Ilman autoa ei voi nukkua autossa. Ilman autoa ei voi viettää kahta päivää yhtäjaksoisesti ratin ja selkänojan välissä. Ilman autoa ei voi kuivatella melontavarusteita autossa. Ilman autoa ei voi sitoa kajakkeja huonosti auton katolle, ja sitten pudottaa niitä alamäessä. Sanalla sanoen – jos haluat olla todellinen autoharrastaja, ryhdy koskimelojaksi! Niin – ja ilman autoa joutuu yöpymään hostelleissa ja ties missä majoituslaitoksissa, jolloin jää paitsi todelliselta kärvistelyltä sateisen raikkaassa ulkoilmassa.
. . . , . , . .LK = laatukärvistelyä
. . . , . , . .Kodikasta, eikö totta?
. . . , . , . .Taiteellinen amerikkalaisnuorukainen
. . , . , . . , . . , . .Ei niin taiteellinen uusiseelantilaisversio
Huomioita matkan varrelta
Villi länsi ei ole kuollut. Reefton-nimisessä pikkukylässä voi vielä nähdä äidin ratsastavan kauppaan kahden lapsensa kanssa, ja parkkeeraavan ratsunsa kaupan eteen autorivin jatkeeksi. ”I used to be a cowboy, I used to be the Devil’s right hand, I used to ride a sick horse...”
Jokaisessa Uuden-Seelannin pikkukaupungin pubissa on piano. Ja todennäköisesti kitarakin. Lavalle tuntuisi useimmissa paikoissa tohtivan nousta, vaikkei olisikaan kovasti harjoitellut, tai vaikkei muistaisikaan laulun kaikkia sanoja. Ross-nimisessä vanhassa kullankaivuukaupungissa löytyi paikan ainoasta ravitsemusliikkeestä satavuotias automaattipiano. Polkimet kuin polkuharmoonissa, ja koneisto toimii paineilmalla. Pianoa voi soittaa myös perinteiseen tapaan kymmensormijärjestelmällä.
Pub Mahinapua Hokitikassa on siitä omituinen pubi, että sinne on paikallisilla asukkailla pysyvä porttikielto. (Melojat katsotaan tässä tapauksessa paikallisiksi asukkaiksi.) Pubi on keskellä ei mitään, mutta joka ilta täynnä Kiwi Experience –busseilla Uutta-Seelantia kiertäviä brittituristeja naamiaisasuihin pukeutuneina. On se vaan erikoista. Ja sitten kun paikalliset asukkaat järjestävät pikkuisen kaupunkifestivaalinsa, on pukeutuminen tällaista (kuva alla). On sekin vaan erikoista.
Erikoista on myös lehmän taitavuus. Se nimittäin osaa leipoa torttunsa siten, että läjä on symmetrisen pyöreä, ja läjän keskellä on nestemäinen silmä. Eikä se edes pysty katsomaan taakseen, vaan tekee kaiken sokkona. Tähän ei ihminen pystyisi.
Ihmiset
Puoli vuotta vieraassa maassa, ympärillä pelkkiä uusia kasvoja. Kurssi- ja työkavereita rafting-touhuissa. Kämppikset. Kaikenlaisia melontakavereita joka puolelta maailmaa. Lienee sanomattakin selvää, että ilman tätä ainesosaa melontareissaamisen resepti ei olisi kaiken vaivan (ja rahan!) väärti. Kaikista reissussa kohtaamistani ihmisistä voisi epäilemättä kirjoittaa kirjan, josta tulisi todella tylsää luettavaa kaikille muille paitsi asianosaisille. Siksi en vaivaudu kirjoittamaan pitkästi, mutta muutama sana tarinan avainhenkilöistä lienee paikallaan. Jos ei muusta syystä, niin itselleni muistoksi.
Frazer. Sukunimi Tear – surullista(?) 19-vuotias hippi from Wyoming US. Meloo leppoisasti vitosta. Ja joskus melkein kutosta. Useimmat melontaseikkailuistani näkivät päivänvalon Frazerin seurassa.
Jake. Kurssikaverini Greymouthissa ja kämppikseni Queenstownissa. 29-vuotias Irakin veteraani, joka päätyi raftaamisen sijasta jälkiruokakokiksi yhteen Queenstownin hienoimmista ravintoloista, vaikkei ollut koskaan aiemmin työskennellyt ravintola-alalla. Kesäisin Rafting operations manager in Skagway Alaska. Osaa nauttia elämästä ja sanoittaa irlantilaisia kansanlauluja.
Matthias aus der Schweiz. Työkaveri QR:ssä. Osaa nauttia elämästä nro 2: Rakastui ruotsalaiseen ja lensi tytön perässä Fidjille. Matthias on syy siihen, että minulla on feispuukkiprofiili.
Työkaverit, Queenstown rafting. Chief, KC, Marcio... ”Gone, boy. Tush! Appo side down!”
Anke. Saksan vastine Satu VW:lle. Käytti kaiken juomaveteni melontatossujensa pesemiseen...
Milos. Aurinkolasit kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Tsekinmaan vahvistus Uuden-Seelannin kansainväliseen melontaposseen.
Franck. Melontapummi sanan varsinaisessa merkityksessä. Ei puhu montaakaan sanaa englantia, mutta liftaa ympäri Uutta-Seelantia kajakki olalla. Ei koskaan syö mitään, tai vaihda shortseja – ainakaan minä en nähnyt. Oli lähdössä takaisin Eurooppaan – matkatavarakilojen minimoimiseksi pukeutuneena useampaan vaatekerrokseen, pelastusliiviin ja melontakypärään – mutta passintarkastuksessa poliisi pisti rautoihin eikä päästänyt maasta. Syy ei minulle koskaan selvinnyt.
Toni. Kayaker, not artist. Department of Conversation remembers her because of ”the shit in the pie”.
Melontamatkailu on muutakin kuin melontaa. Oikeastaan suurin osa ajasta kuluu muualla kuin joella. Eniten aikaa kuluu autossa, toiseksi eniten leiri-tavaroidenkuivattelu-kärvistelyssä, kolmanneksi eniten feispuukissa, nukkuakin täytyy, ja melonta on listalla varsin kaukana kärjestä. Tulee nähtyä kaikenlaisia paikkoja ja luonnonihmeitä, sekä tavattua kaikenmoisia ihmisiä. Tässä artikkelissa on tarkoitus vilauttaa parhaita(?) paloja niistä ainesosista, jotka ovat kuuluneet nyt päättymässä olevan melontareissun reseptiin!
Autoilu ja leirikärvistely
Ilman autoa ei pääse kajakin kanssa joelle. Ilman autoa ei voi syödä aamupalaa autossa. Ilman autoa ei voi syödä välipalaa autossa. Eikä lounasta. Eikä päivällistä. Ilman autoa ei voi nukkua autossa. Ilman autoa ei voi viettää kahta päivää yhtäjaksoisesti ratin ja selkänojan välissä. Ilman autoa ei voi kuivatella melontavarusteita autossa. Ilman autoa ei voi sitoa kajakkeja huonosti auton katolle, ja sitten pudottaa niitä alamäessä. Sanalla sanoen – jos haluat olla todellinen autoharrastaja, ryhdy koskimelojaksi! Niin – ja ilman autoa joutuu yöpymään hostelleissa ja ties missä majoituslaitoksissa, jolloin jää paitsi todelliselta kärvistelyltä sateisen raikkaassa ulkoilmassa.
. . . , . , . .LK = laatukärvistelyä
. . . , . , . .Kodikasta, eikö totta?
. . . , . , . .Taiteellinen amerikkalaisnuorukainen
. . , . , . . , . . , . .Ei niin taiteellinen uusiseelantilaisversioHuomioita matkan varrelta
Villi länsi ei ole kuollut. Reefton-nimisessä pikkukylässä voi vielä nähdä äidin ratsastavan kauppaan kahden lapsensa kanssa, ja parkkeeraavan ratsunsa kaupan eteen autorivin jatkeeksi. ”I used to be a cowboy, I used to be the Devil’s right hand, I used to ride a sick horse...”
Jokaisessa Uuden-Seelannin pikkukaupungin pubissa on piano. Ja todennäköisesti kitarakin. Lavalle tuntuisi useimmissa paikoissa tohtivan nousta, vaikkei olisikaan kovasti harjoitellut, tai vaikkei muistaisikaan laulun kaikkia sanoja. Ross-nimisessä vanhassa kullankaivuukaupungissa löytyi paikan ainoasta ravitsemusliikkeestä satavuotias automaattipiano. Polkimet kuin polkuharmoonissa, ja koneisto toimii paineilmalla. Pianoa voi soittaa myös perinteiseen tapaan kymmensormijärjestelmällä.
Pub Mahinapua Hokitikassa on siitä omituinen pubi, että sinne on paikallisilla asukkailla pysyvä porttikielto. (Melojat katsotaan tässä tapauksessa paikallisiksi asukkaiksi.) Pubi on keskellä ei mitään, mutta joka ilta täynnä Kiwi Experience –busseilla Uutta-Seelantia kiertäviä brittituristeja naamiaisasuihin pukeutuneina. On se vaan erikoista. Ja sitten kun paikalliset asukkaat järjestävät pikkuisen kaupunkifestivaalinsa, on pukeutuminen tällaista (kuva alla). On sekin vaan erikoista.
Erikoista on myös lehmän taitavuus. Se nimittäin osaa leipoa torttunsa siten, että läjä on symmetrisen pyöreä, ja läjän keskellä on nestemäinen silmä. Eikä se edes pysty katsomaan taakseen, vaan tekee kaiken sokkona. Tähän ei ihminen pystyisi.
Ihmiset
Puoli vuotta vieraassa maassa, ympärillä pelkkiä uusia kasvoja. Kurssi- ja työkavereita rafting-touhuissa. Kämppikset. Kaikenlaisia melontakavereita joka puolelta maailmaa. Lienee sanomattakin selvää, että ilman tätä ainesosaa melontareissaamisen resepti ei olisi kaiken vaivan (ja rahan!) väärti. Kaikista reissussa kohtaamistani ihmisistä voisi epäilemättä kirjoittaa kirjan, josta tulisi todella tylsää luettavaa kaikille muille paitsi asianosaisille. Siksi en vaivaudu kirjoittamaan pitkästi, mutta muutama sana tarinan avainhenkilöistä lienee paikallaan. Jos ei muusta syystä, niin itselleni muistoksi.
Frazer. Sukunimi Tear – surullista(?) 19-vuotias hippi from Wyoming US. Meloo leppoisasti vitosta. Ja joskus melkein kutosta. Useimmat melontaseikkailuistani näkivät päivänvalon Frazerin seurassa.
Jake. Kurssikaverini Greymouthissa ja kämppikseni Queenstownissa. 29-vuotias Irakin veteraani, joka päätyi raftaamisen sijasta jälkiruokakokiksi yhteen Queenstownin hienoimmista ravintoloista, vaikkei ollut koskaan aiemmin työskennellyt ravintola-alalla. Kesäisin Rafting operations manager in Skagway Alaska. Osaa nauttia elämästä ja sanoittaa irlantilaisia kansanlauluja.
Matthias aus der Schweiz. Työkaveri QR:ssä. Osaa nauttia elämästä nro 2: Rakastui ruotsalaiseen ja lensi tytön perässä Fidjille. Matthias on syy siihen, että minulla on feispuukkiprofiili.
Työkaverit, Queenstown rafting. Chief, KC, Marcio... ”Gone, boy. Tush! Appo side down!”
Anke. Saksan vastine Satu VW:lle. Käytti kaiken juomaveteni melontatossujensa pesemiseen...
Milos. Aurinkolasit kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Tsekinmaan vahvistus Uuden-Seelannin kansainväliseen melontaposseen.
Franck. Melontapummi sanan varsinaisessa merkityksessä. Ei puhu montaakaan sanaa englantia, mutta liftaa ympäri Uutta-Seelantia kajakki olalla. Ei koskaan syö mitään, tai vaihda shortseja – ainakaan minä en nähnyt. Oli lähdössä takaisin Eurooppaan – matkatavarakilojen minimoimiseksi pukeutuneena useampaan vaatekerrokseen, pelastusliiviin ja melontakypärään – mutta passintarkastuksessa poliisi pisti rautoihin eikä päästänyt maasta. Syy ei minulle koskaan selvinnyt.
Toni. Kayaker, not artist. Department of Conversation remembers her because of ”the shit in the pie”.
Viimeisiä viedään, osa II
(22.-31.3.2010)
Pian on kaukomaiden melonnat melottu. Vielä kaksi päivää Kaitunalla, ja sitten on aika luopua kajakista. Itse asiassa olin kajakista jo kerran luopunut, mutta ystävällinen uusi omistaja antaa minun vielä meloa sillä torstai-iltaan saakka. Kajakki on siis myyty. Ja niin on myös auto – good bye Kakapo! Nyt on alla Aucklandista haettu tummanpuhuva vuokrafarmari, joka toimii yhtälailla melontavälinevarastona kuin makuuhuoneenakin.
. . , . . , . .Vuokra-asunto pyörillä
Auton myyminen ulkomailla on muuten jonkin verran mielenkiintoista puuhaa. Ilmoittelin myytävänä olevasta retkeily-pakettiautosta netissä (aivan kuten tuhannet muutkin reissuaan lopettelevat keskimäärin 26,8-vuotiaat saksalaispariskunnat...). Välittömästi ilmoituksen julkaistuani sain toistakymmentä yhteydenottoa sähköpostitse: ”Autosi näyttää olevan poikkeuksellisen hyvässä kunnossa. Maksan 200 dollaria yli pyyntihinnan. Maksu pankkiin, nouto järjestetään. Lähetä pankkiyhteystietosi, ja yrityksemme edustaja noutaa auton luotasi.” Olinkohan tyhmä, kun päädyin myymään 350 dollaria alle pyyntihinnan... Käteisellä. Ihan tavalliselle mies-ihmiselle. Käytti auton autotohtorin tarkastuksessa, ja (onneksi) osti. Aika paljon huolettomampaa olla omistamatta (vanhaa) autoa! Varsinkin kun lento lähtee alle kahden viikon päästä.
Autoasioiden järjestyttyä olen siis parkkeerannut itseni Kaitunalle – logistisesti helpompaa jokimelontaa voi tuskin kuvitella: Shuttlen voi vaikka juosta. Melonta alas kestää 7-45 minuuttia, riippuen harjoituksen laadusta. Tänään (kuten niin monasti aiemminkin...) meloin itseäni huomattavasti paremmassa seurassa, ja huomasin että (vesiputousten niskalla) on paljon pieniä akanvirtoja, joita voi ottaa kiinni – ihan vaan harjoituksen vuoksi. Lisäksi havahduin huomaamaan, että todelliseen freestyle-melontaan tarvitaan riittävän iso kajakki: Kaitunan freestyle-hontto on loistava paikka tehdä voltteja Mysticillä!
Sunnuntaina tuli vaihtelun vuoksi käytyä myös Wairoalla. Leppoisaa IV+ luokan kriikkiä parraimmillaan! Alla olevat kuvat Wairoalta omistaa Craig Clark.
. . , . . , . . . , . , .Wairoa: Water fall
. . , . . , . . . , . , .Wairoa: Roller Coaster
. . , . . , . . . , . . ,Sama paikka. Sama mies. Samat housut.
Pian on kaukomaiden melonnat melottu. Vielä kaksi päivää Kaitunalla, ja sitten on aika luopua kajakista. Itse asiassa olin kajakista jo kerran luopunut, mutta ystävällinen uusi omistaja antaa minun vielä meloa sillä torstai-iltaan saakka. Kajakki on siis myyty. Ja niin on myös auto – good bye Kakapo! Nyt on alla Aucklandista haettu tummanpuhuva vuokrafarmari, joka toimii yhtälailla melontavälinevarastona kuin makuuhuoneenakin.
. . , . . , . .Vuokra-asunto pyörilläAuton myyminen ulkomailla on muuten jonkin verran mielenkiintoista puuhaa. Ilmoittelin myytävänä olevasta retkeily-pakettiautosta netissä (aivan kuten tuhannet muutkin reissuaan lopettelevat keskimäärin 26,8-vuotiaat saksalaispariskunnat...). Välittömästi ilmoituksen julkaistuani sain toistakymmentä yhteydenottoa sähköpostitse: ”Autosi näyttää olevan poikkeuksellisen hyvässä kunnossa. Maksan 200 dollaria yli pyyntihinnan. Maksu pankkiin, nouto järjestetään. Lähetä pankkiyhteystietosi, ja yrityksemme edustaja noutaa auton luotasi.” Olinkohan tyhmä, kun päädyin myymään 350 dollaria alle pyyntihinnan... Käteisellä. Ihan tavalliselle mies-ihmiselle. Käytti auton autotohtorin tarkastuksessa, ja (onneksi) osti. Aika paljon huolettomampaa olla omistamatta (vanhaa) autoa! Varsinkin kun lento lähtee alle kahden viikon päästä.
Autoasioiden järjestyttyä olen siis parkkeerannut itseni Kaitunalle – logistisesti helpompaa jokimelontaa voi tuskin kuvitella: Shuttlen voi vaikka juosta. Melonta alas kestää 7-45 minuuttia, riippuen harjoituksen laadusta. Tänään (kuten niin monasti aiemminkin...) meloin itseäni huomattavasti paremmassa seurassa, ja huomasin että (vesiputousten niskalla) on paljon pieniä akanvirtoja, joita voi ottaa kiinni – ihan vaan harjoituksen vuoksi. Lisäksi havahduin huomaamaan, että todelliseen freestyle-melontaan tarvitaan riittävän iso kajakki: Kaitunan freestyle-hontto on loistava paikka tehdä voltteja Mysticillä!
Sunnuntaina tuli vaihtelun vuoksi käytyä myös Wairoalla. Leppoisaa IV+ luokan kriikkiä parraimmillaan! Alla olevat kuvat Wairoalta omistaa Craig Clark.
. . , . . , . . . , . , .Wairoa: Water fall
. . , . . , . . . , . , .Wairoa: Roller Coaster
. . , . . , . . . , . . ,Sama paikka. Sama mies. Samat housut.
Whitcombe
(14.3.2010)
Heli-melonta on yksi niitä asioita, joita varten Uuteen-Seelantiin matkustetaan. Siksi olen varsin tyytyväinen, kun tällä viikolla toteutuu toinenkin missio joelle, jonne ei autolla pääse. Whitcombe on yksi länsirannikon klassikoista, eikä turhaan. Sateeton kausi ja matala vesitilanne ovat tällä kertaa positiivinen seikka: Suuremmalla vesimäärällä Whitcombe olisi todennäköisesti melkoisen haastava joki, mutta nyt tarjolla oleva (arviolta) 30 kuutioita on ensikertalaiselle mitä parhain virtaama. Akanvirtoja on runsaasti, eikä jokea tarvitse kävellä alas rantoja pitkin, vaan kosket uskaltaa meloa alas.
Helikopterilento joelle maksaa 100-125 paikallista dollaria (50-60 €) per henkilö, ryhmän koosta ja lennon pituudesta riippuen. Whitcombe-joella melomme 13 kilometrin mittaisen osuuden, ja lento kestää vajaan kymmenen minuuttia. Kajakit ja melat kulkevat helikopterityypistä riippuen joko jalaksiin sidottuna tai helikopterin alla roikkuvassa verkossa. Helikopterioperaattoreita on Uuden-Seelannin länsirannikolla jokaisessa pikkukylässä. Suurin asiakasryhmä ovat maisemalennoista maksavat turistit, mutta erityisesti Hokitikan ympäristössä myös melojat työllistävät lentäjiä joulu- ja maaliskuun välisenä aikana.
Ilmasta katsottuna kosket näyttävät varsin vaatimattomilta. Kolmen metrin korkeuseroa lyhyessä koskessa ei helikopterista tarkastellessa hahmota ollenkaan, mutta joella kajakissa istuessa sama kolmen metrin pudotus näkyy siten, ettei koskea itse asiassa näy lainkaan – näkyy vain horisontin taakse katoava joki, ja pudotuksen takaa nouseva valkoinen höyry...
. . , . . , . . . , . , . .Heli-scouting
. . , . . , . .Whitcombe-joen lohkarepuutarhaa
Heli-melonta on yksi niitä asioita, joita varten Uuteen-Seelantiin matkustetaan. Siksi olen varsin tyytyväinen, kun tällä viikolla toteutuu toinenkin missio joelle, jonne ei autolla pääse. Whitcombe on yksi länsirannikon klassikoista, eikä turhaan. Sateeton kausi ja matala vesitilanne ovat tällä kertaa positiivinen seikka: Suuremmalla vesimäärällä Whitcombe olisi todennäköisesti melkoisen haastava joki, mutta nyt tarjolla oleva (arviolta) 30 kuutioita on ensikertalaiselle mitä parhain virtaama. Akanvirtoja on runsaasti, eikä jokea tarvitse kävellä alas rantoja pitkin, vaan kosket uskaltaa meloa alas.
Helikopterilento joelle maksaa 100-125 paikallista dollaria (50-60 €) per henkilö, ryhmän koosta ja lennon pituudesta riippuen. Whitcombe-joella melomme 13 kilometrin mittaisen osuuden, ja lento kestää vajaan kymmenen minuuttia. Kajakit ja melat kulkevat helikopterityypistä riippuen joko jalaksiin sidottuna tai helikopterin alla roikkuvassa verkossa. Helikopterioperaattoreita on Uuden-Seelannin länsirannikolla jokaisessa pikkukylässä. Suurin asiakasryhmä ovat maisemalennoista maksavat turistit, mutta erityisesti Hokitikan ympäristössä myös melojat työllistävät lentäjiä joulu- ja maaliskuun välisenä aikana.Ilmasta katsottuna kosket näyttävät varsin vaatimattomilta. Kolmen metrin korkeuseroa lyhyessä koskessa ei helikopterista tarkastellessa hahmota ollenkaan, mutta joella kajakissa istuessa sama kolmen metrin pudotus näkyy siten, ettei koskea itse asiassa näy lainkaan – näkyy vain horisontin taakse katoava joki, ja pudotuksen takaa nouseva valkoinen höyry...
. . , . . , . . . , . , . .Heli-scouting
. . , . . , . .Whitcombe-joen lohkarepuutarhaa
Whataroa
(9.3.2010)
Viikko Bullerfestin jälkeen kuluu Hokitikassa. Perusleiri on Lake Mahinapua, idyllinen leiripaikka pienen järven rannalla. Nyt olisi aika paukuttaa länsirannikon helimelontavempulaa, mutta mutta mutta... Iskuryhmämme on kutistunut kahden hengen suuruiseksi, eikä kahden hengen voimin oikein ole resursseja lentää vaativiin kanjoneihin – ei rahallisesti eikä turvallisuudenkaan puolesta. Lisäksi pitkä sateeton kausi on kuivattanut kaikki pienemmät joet, joille muuten voisi vaikka kajakki olalla kävellä.
Epäsuotuisista ennakkoasetelmista huolimatta on tiistaina kuitenkin koossa viiden melojan ryhmä, ja edessä elämäni ensimmäinen helikopterilento. Kohteena on Whataroa-joki – kolmisenkymmentä kuutiota sekunnissa jäätiköltä virtaavaa raikasta vettä, alkulämmittelyn jälkeen varsin maisemallisessa kanjonissa, luokitus IV. Uuden-Seelannin tällä reunalla koskien luokitukset tuntuvat olevan kohdillaan: Opaskirjan IV-luokka on tälläkin joella ihan oikeaa nelosta!
Osa Whataroan reissusta kuluu maisemia ihastellessa: taustalla siintävät Uuden-Seelannin Alpit, ja välillä joki kulkee pystyseinäisessä kanjonissa. Jyrkimpien koskien kohdalla kaikki huomio suuntautuu kuitenkin melontaan, joka alkaa Milford Soundin seikkailujen jälkeen vähitellen taas sujua. Tosin vieläkin on kypärälle käyttöä, ja kertaalleen tohotan rantakallioilla kiipeillessä niin vauhdilla, että pudotan kamerani sisältävän kuivapussin jokeen. Olen jo varma, etten kameraani enää näe, mutta kuin ihmeenkaupalla saamme ongittua kuivapussin pienestä akanvirrasta suuren kosken niskalla...
l%C3%A4ht%C3%B6valmistelut.JPG)
. . , . . , . .Lentoonlähtövalmistelut
. . , . . , . .Anke Whataroan kuohuissa
. . , . . , . .Franck samassa dropissa
. . , . . , . .Whataroan kanjoni
. . , . . , . .Taustalla uuden-Seelannin Alpit
Viikko Bullerfestin jälkeen kuluu Hokitikassa. Perusleiri on Lake Mahinapua, idyllinen leiripaikka pienen järven rannalla. Nyt olisi aika paukuttaa länsirannikon helimelontavempulaa, mutta mutta mutta... Iskuryhmämme on kutistunut kahden hengen suuruiseksi, eikä kahden hengen voimin oikein ole resursseja lentää vaativiin kanjoneihin – ei rahallisesti eikä turvallisuudenkaan puolesta. Lisäksi pitkä sateeton kausi on kuivattanut kaikki pienemmät joet, joille muuten voisi vaikka kajakki olalla kävellä.
Epäsuotuisista ennakkoasetelmista huolimatta on tiistaina kuitenkin koossa viiden melojan ryhmä, ja edessä elämäni ensimmäinen helikopterilento. Kohteena on Whataroa-joki – kolmisenkymmentä kuutiota sekunnissa jäätiköltä virtaavaa raikasta vettä, alkulämmittelyn jälkeen varsin maisemallisessa kanjonissa, luokitus IV. Uuden-Seelannin tällä reunalla koskien luokitukset tuntuvat olevan kohdillaan: Opaskirjan IV-luokka on tälläkin joella ihan oikeaa nelosta!Osa Whataroan reissusta kuluu maisemia ihastellessa: taustalla siintävät Uuden-Seelannin Alpit, ja välillä joki kulkee pystyseinäisessä kanjonissa. Jyrkimpien koskien kohdalla kaikki huomio suuntautuu kuitenkin melontaan, joka alkaa Milford Soundin seikkailujen jälkeen vähitellen taas sujua. Tosin vieläkin on kypärälle käyttöä, ja kertaalleen tohotan rantakallioilla kiipeillessä niin vauhdilla, että pudotan kamerani sisältävän kuivapussin jokeen. Olen jo varma, etten kameraani enää näe, mutta kuin ihmeenkaupalla saamme ongittua kuivapussin pienestä akanvirrasta suuren kosken niskalla...
l%C3%A4ht%C3%B6valmistelut.JPG)
. . , . . , . .Lentoonlähtövalmistelut
. . , . . , . .Anke Whataroan kuohuissa
. . , . . , . .Franck samassa dropissa
. . , . . , . .Whataroan kanjoni
. . , . . , . .Taustalla uuden-Seelannin Alpit
Buller fest
(5.-7.3.2010)
Keskiviikkoillan shake down Milford Soundista Queenstowniin kestää viitisen tuntia. Varsinainen pikataivalpäivä on kuitenkin torstai: 800 kilometriä Queenstownista Murchisoniin 13 tunnissa. Auto on pullollaan melontavarusteita, omieni lisäksi Jaken (from Alaska, USA) ja Anken (aus dem Deutschland). Rattoisan seuran siivittämänä matka tuntuu lyhyemmältä kuin onkaan. Ajomatkan tarkoituksena on saapua viikonlopuksi Murchisoniin Buller fest –melontafestivaaleille. Luvassa on kolme päivää boater crossia, slalomia, rafting crossia ja kajakkihyppyriä.
Perjantain boater cross –kilpailu Matakitaki-joella on tiettävästi maailman suurin, osallistujia on lähes 150. Neljä kilpailijaa kerrallaan meloo alas parinsadan metrin mittaisen III-luokan kosken, ja kaksi nopeinta kustakin erästä jatkaa seuraavalle kierrokselle. Alkueriä on siis lähes 40, joten kilpailu kestää koko päivän. Lähtöpaikat eivät määräydy aikalaskujen tulosten perusteella (koska aikalaskuja ei ole!), vaan viimeisenä lähtöpaikalle saapuva meloja puskee itsensä aina parhaimmalle paikalle. Olen (kerrankin!) riittävän röyhkeä, ja parissa ensimmäisessä erässä taktikoin ja viivyttelen sen verran, että saan valittua parhaan lähtöpaikan. Kolmannessa välierässä saan keskinkertaisen lähtöpaikan, ja loppumetreille asti kestävässä kamppailussa sijoitun lopulta erän kolmanneksi, sijoittuen siten miesten sarjassa sijalle 17-24. Mainio kilpailu, ja koskimelonnan lajeista varmasti(?) viihdyttävin!
Perjantai-ilta päättyy Uuden-Seelannin extreme-melontagurujen uuden melontaelokuvan ”Realm” ensi-iltaan. Elokuva on kuvattu kaudella 2009 Uudessa-Seelannissa, Kanadassa, Italiassa, Norjassa ja Ugandassa. Elokuvan Norjan osuudessa näkyy paljon tuttuja paikkoja, mutta vain varsin harvoja sellaisia, joihin olen itse rohjennut...
Lauantaipäivä kuluu vaihteeksi kumilauttojen parissa, kun vuorossa on rafting cross. Idea on sama kuin boater crossissa, mutta nyt koskessa ollaan kumilautoilla, joissa kussakin on kuuden hengen miehistö. Myös lähtö on kajakkiversiosta poikkeava: kunkin lautan miehistöstä yhden jäsenen on uitava joen yli vastarannalla odottavaan kumilauttaan, ja vasta sitten alkaa varsinainen melontaosuus. Kipparoimani joukkue saa lopullisen muotonsa vasta kilpailupäivän aamuna - jäseniä on USA:sta, Uudesta-Seelannista ja Suomesta. Tie nousee pystyyn semifinaalissa, sijoituksemme on lopulta 5-6.
Sunnuntaiaamun big air –kajakkihyppyrikilpailussa tyydyn ottamaan valokuvia, koska lajiin sopiva kajakkini on Suomessa. Tai koska olen vanha ja väsynyt enkä jaksa järjestää itselleni lainakajakkia. Tai koska yskittää liiaksi... Kilpailua seuratessani tunnen kuitenkin jotain jäävän hampaan koloon, koska ensimmäistä kertaa näen kajakkihyppyristä tehtävän kokonaisen takavoltin. Temppu on ollut listallani pitkään, mutta sitä ei taideta kotimaan loivista hyppyreistä läväyttää... Varsin ilmavia lentoja takaava hyppyri tarjoaa hyvää viihdettä ja näyttäviä suorituksia. Erityisen vaikuttava on kilpailussa kertaalleen nähtävä tupla kick flip. Elikäs kaksois air screw. Siis kaksi aerial eskimokäännöstä yhden ilmalennon aikana.
Alla vielä pari kuvaa festivaalitunnelmista.
Keskiviikkoillan shake down Milford Soundista Queenstowniin kestää viitisen tuntia. Varsinainen pikataivalpäivä on kuitenkin torstai: 800 kilometriä Queenstownista Murchisoniin 13 tunnissa. Auto on pullollaan melontavarusteita, omieni lisäksi Jaken (from Alaska, USA) ja Anken (aus dem Deutschland). Rattoisan seuran siivittämänä matka tuntuu lyhyemmältä kuin onkaan. Ajomatkan tarkoituksena on saapua viikonlopuksi Murchisoniin Buller fest –melontafestivaaleille. Luvassa on kolme päivää boater crossia, slalomia, rafting crossia ja kajakkihyppyriä.
Perjantain boater cross –kilpailu Matakitaki-joella on tiettävästi maailman suurin, osallistujia on lähes 150. Neljä kilpailijaa kerrallaan meloo alas parinsadan metrin mittaisen III-luokan kosken, ja kaksi nopeinta kustakin erästä jatkaa seuraavalle kierrokselle. Alkueriä on siis lähes 40, joten kilpailu kestää koko päivän. Lähtöpaikat eivät määräydy aikalaskujen tulosten perusteella (koska aikalaskuja ei ole!), vaan viimeisenä lähtöpaikalle saapuva meloja puskee itsensä aina parhaimmalle paikalle. Olen (kerrankin!) riittävän röyhkeä, ja parissa ensimmäisessä erässä taktikoin ja viivyttelen sen verran, että saan valittua parhaan lähtöpaikan. Kolmannessa välierässä saan keskinkertaisen lähtöpaikan, ja loppumetreille asti kestävässä kamppailussa sijoitun lopulta erän kolmanneksi, sijoittuen siten miesten sarjassa sijalle 17-24. Mainio kilpailu, ja koskimelonnan lajeista varmasti(?) viihdyttävin!Perjantai-ilta päättyy Uuden-Seelannin extreme-melontagurujen uuden melontaelokuvan ”Realm” ensi-iltaan. Elokuva on kuvattu kaudella 2009 Uudessa-Seelannissa, Kanadassa, Italiassa, Norjassa ja Ugandassa. Elokuvan Norjan osuudessa näkyy paljon tuttuja paikkoja, mutta vain varsin harvoja sellaisia, joihin olen itse rohjennut...
Lauantaipäivä kuluu vaihteeksi kumilauttojen parissa, kun vuorossa on rafting cross. Idea on sama kuin boater crossissa, mutta nyt koskessa ollaan kumilautoilla, joissa kussakin on kuuden hengen miehistö. Myös lähtö on kajakkiversiosta poikkeava: kunkin lautan miehistöstä yhden jäsenen on uitava joen yli vastarannalla odottavaan kumilauttaan, ja vasta sitten alkaa varsinainen melontaosuus. Kipparoimani joukkue saa lopullisen muotonsa vasta kilpailupäivän aamuna - jäseniä on USA:sta, Uudesta-Seelannista ja Suomesta. Tie nousee pystyyn semifinaalissa, sijoituksemme on lopulta 5-6.
Sunnuntaiaamun big air –kajakkihyppyrikilpailussa tyydyn ottamaan valokuvia, koska lajiin sopiva kajakkini on Suomessa. Tai koska olen vanha ja väsynyt enkä jaksa järjestää itselleni lainakajakkia. Tai koska yskittää liiaksi... Kilpailua seuratessani tunnen kuitenkin jotain jäävän hampaan koloon, koska ensimmäistä kertaa näen kajakkihyppyristä tehtävän kokonaisen takavoltin. Temppu on ollut listallani pitkään, mutta sitä ei taideta kotimaan loivista hyppyreistä läväyttää... Varsin ilmavia lentoja takaava hyppyri tarjoaa hyvää viihdettä ja näyttäviä suorituksia. Erityisen vaikuttava on kilpailussa kertaalleen nähtävä tupla kick flip. Elikäs kaksois air screw. Siis kaksi aerial eskimokäännöstä yhden ilmalennon aikana.Alla vielä pari kuvaa festivaalitunnelmista.
Milford Sound
(28.2.-3.3.2010)
. . . , . , . .Melt down
. . . , . , . .Undercut
..........
”Honttoja ja ruustereita, tänään lähden jahtiin.
Kivisiä luiskia helvettiin, ja melttaan undercuttiin.”
(katkelma runosta Hei retkimeloja! äänitteellä The Pervert Paddler)
..........
Been there, done that! Muutamia aikoja sitten olin kokenut laulun tapahtumista vain osan, mutta Milford Soundin seikkailujen jälkeen olen myös meltannut undercuttiin. Kokemuksesta viisastuneena voin kertoa, että on mahdollista, että undercuttiin melttaamista seuraa käden pikainen siirtyminen kauhukahvalle, jota taas seuraa hapenottoa kehittävä virkistävä uimaharjoitus kallioseinästä tukea ottaen.
Ei vaan buuffi lävähtänyt. Lähestyminen oli vähän kinkkinen. Oli flunssa. Satoi vettä. Ei vaan ollu mun päivä. Oli uudet hanskat ja melassa tuore teippi... Jos joku keksii paremman selityksen, niin lupaan julkaista sen tässä blogissa.
Lisäksi Milford Soundin retkellä tuli ajettua pari päivää autolla, podettua flunssaa, pidettyä sadetta (Milford Soundin vuotuinen sademäärä on yli 7000 millimetriä!), odoteltua tulvien laskemista, juotua teetä, pelattua korttia, katsottua tuntikaupalla television elokuvakanavaa (Starship Troopers III on niin huono elokuva, että se on melkein hyvä) – eli kaikkea mitä kunnon koskimelontareissuun kuuluu.
Tällä kertaa ehdin melomaan Milford Soundin joista vain Cleddaun tulvivan alajuoksun sekä Hollyford-joen Falls Creeck –nimisen osuuden. Milford Soundin pienellä alueella on kuitenkin toistakymmentä uskomattoman hienoa jokea: kristallinkirkasta vettä, jatkuvia III-V –luokan lohkarepuutarhoja ja sanoinkuvaamattoman kauniita maisemia. Näille joille täytyy vielä palata.
. . . , . , . , . , . , . .Hollyford river: Falls Creek
, .Milford Sound vai Rivendell?
. . . , . , . .Melt down
. . . , . , . .Undercut..........
”Honttoja ja ruustereita, tänään lähden jahtiin.
Kivisiä luiskia helvettiin, ja melttaan undercuttiin.”
(katkelma runosta Hei retkimeloja! äänitteellä The Pervert Paddler)
..........
Been there, done that! Muutamia aikoja sitten olin kokenut laulun tapahtumista vain osan, mutta Milford Soundin seikkailujen jälkeen olen myös meltannut undercuttiin. Kokemuksesta viisastuneena voin kertoa, että on mahdollista, että undercuttiin melttaamista seuraa käden pikainen siirtyminen kauhukahvalle, jota taas seuraa hapenottoa kehittävä virkistävä uimaharjoitus kallioseinästä tukea ottaen.
Ei vaan buuffi lävähtänyt. Lähestyminen oli vähän kinkkinen. Oli flunssa. Satoi vettä. Ei vaan ollu mun päivä. Oli uudet hanskat ja melassa tuore teippi... Jos joku keksii paremman selityksen, niin lupaan julkaista sen tässä blogissa.
Lisäksi Milford Soundin retkellä tuli ajettua pari päivää autolla, podettua flunssaa, pidettyä sadetta (Milford Soundin vuotuinen sademäärä on yli 7000 millimetriä!), odoteltua tulvien laskemista, juotua teetä, pelattua korttia, katsottua tuntikaupalla television elokuvakanavaa (Starship Troopers III on niin huono elokuva, että se on melkein hyvä) – eli kaikkea mitä kunnon koskimelontareissuun kuuluu.
Tällä kertaa ehdin melomaan Milford Soundin joista vain Cleddaun tulvivan alajuoksun sekä Hollyford-joen Falls Creeck –nimisen osuuden. Milford Soundin pienellä alueella on kuitenkin toistakymmentä uskomattoman hienoa jokea: kristallinkirkasta vettä, jatkuvia III-V –luokan lohkarepuutarhoja ja sanoinkuvaamattoman kauniita maisemia. Näille joille täytyy vielä palata.
. . . , . , . , . , . , . .Hollyford river: Falls Creek
, .Milford Sound vai Rivendell?
Viimeisiä viedään...
(24.02.2010)
Kohta ovat työt Queenstownissa taakse jäänyttä elämää, ja on aika siirtyä saarivaltion suurimman saaren länsirannikon joille kuolemaa pelkäämään. Viimeisinä päivinä Qtownissa olen yrittänyt nauttia niistä paikallisista ihmeistä, joita ei muualla pääse kokemaan.
Queenstown on alamäkipyöräilyn luvattu kaupunki. Pari kertaa olen vuokrannut fillarin, ja ihmetellyt että voiko tästä muka oikeasti mennä alas ilman köysiä ja muita kiipeilyvarusteita. Onneksi olen löytänyt myös helpompia reittejä. Lisäksi olen havainut, että (valitettavasti) alamäen jälkeen tulee aina ylämäki, ja jostain kumman syystä aika pyörälenkeillä on kulunut pääasiassa niissä ylämäissä.
Kaupungin ympärillä kohoavat puuttomat vuoret, ja useimmiten suotuisasti puhaltavat tuulet tekevät Queenstownista ihanteellisen paikan liitovarjoiluun. (Se on sitä hommaa, missä juostaan alas jyrkänteeltä sellaiseen laskuvarjon näköiseen systeemiin kytkettynä.) Tandem-liitovarjoilua kaupataan turisteille muiden aktiviteettien lailla, ja nämä "Uuden-Seelannin ilmavoimat" pitävätkin kaupungin ilmatilaa hallussaan päivästä toiseen. Yksi kämppiksistäni työskentelee tandem-liitovarjopilottina, ja pakkohan sitä oli sitten kokeilla, kun kerran ilmatteeksi tarjosivat... Ei hassumpaa hommaa, eikä pelottanutkaan yhtään enempää kuin vitosen laskeminen.
Kaikista seikkailullisista ulkoilma-aktiviteeteista huolimatta jään Queenstownista eniten kaipaamaan mustikkamuffinseja. Edes Savonlinna-salin lämpiön muffinsit eivät vedä vertoja tämän kaupungin tarjokeille. Omasta lähikaupasta, työpaikan kahvilasta ja keskustan leipomokahvilasta - joka paikasta - saa maailman parraita mustikkamuffinseja. Ei liian kuivia, ja ennen kaikkea riittävän suuria. Ainakin kahden normaalin muffinsin kokoisia. (Kuvassa näkyvä muffinsi ei kokonsa puolesta vastaa todellisuutta.)
Kohta ovat työt Queenstownissa taakse jäänyttä elämää, ja on aika siirtyä saarivaltion suurimman saaren länsirannikon joille kuolemaa pelkäämään. Viimeisinä päivinä Qtownissa olen yrittänyt nauttia niistä paikallisista ihmeistä, joita ei muualla pääse kokemaan.
Queenstown on alamäkipyöräilyn luvattu kaupunki. Pari kertaa olen vuokrannut fillarin, ja ihmetellyt että voiko tästä muka oikeasti mennä alas ilman köysiä ja muita kiipeilyvarusteita. Onneksi olen löytänyt myös helpompia reittejä. Lisäksi olen havainut, että (valitettavasti) alamäen jälkeen tulee aina ylämäki, ja jostain kumman syystä aika pyörälenkeillä on kulunut pääasiassa niissä ylämäissä.
Kaupungin ympärillä kohoavat puuttomat vuoret, ja useimmiten suotuisasti puhaltavat tuulet tekevät Queenstownista ihanteellisen paikan liitovarjoiluun. (Se on sitä hommaa, missä juostaan alas jyrkänteeltä sellaiseen laskuvarjon näköiseen systeemiin kytkettynä.) Tandem-liitovarjoilua kaupataan turisteille muiden aktiviteettien lailla, ja nämä "Uuden-Seelannin ilmavoimat" pitävätkin kaupungin ilmatilaa hallussaan päivästä toiseen. Yksi kämppiksistäni työskentelee tandem-liitovarjopilottina, ja pakkohan sitä oli sitten kokeilla, kun kerran ilmatteeksi tarjosivat... Ei hassumpaa hommaa, eikä pelottanutkaan yhtään enempää kuin vitosen laskeminen.
Kaikista seikkailullisista ulkoilma-aktiviteeteista huolimatta jään Queenstownista eniten kaipaamaan mustikkamuffinseja. Edes Savonlinna-salin lämpiön muffinsit eivät vedä vertoja tämän kaupungin tarjokeille. Omasta lähikaupasta, työpaikan kahvilasta ja keskustan leipomokahvilasta - joka paikasta - saa maailman parraita mustikkamuffinseja. Ei liian kuivia, ja ennen kaikkea riittävän suuria. Ainakin kahden normaalin muffinsin kokoisia. (Kuvassa näkyvä muffinsi ei kokonsa puolesta vastaa todellisuutta.)
Iltamelonnalle vai iltalenkille?
(28.-29.1.2010)
Jokaisella kaupungilla on oma iltamelontakohteensa. Iltamelontakohteen luonteeseen kuuluu, että melonnan lomassa voi leppoisasti jutustella kavereiden kanssa työpäivän päätteeksi. Ajomatkaa iltamelontakohteeksi luokiteltavalle joelle on yleensä noin puoli tuntia. Tunnetuimpia iltamelontakohteita Suomessa ovat Kapeenkoski Jyväskylässä, Matkakoski Torniossa ja... niin, onkohan Helsingissä mitään?
Queenstownin iltamelontakohde on Kawarau-joki. Alueen suurimmalla joella on useampia osuuksia, joista voi valita kullekin illalle sopivan: Roaring Meg on mukava kohde vähemmänkin kokeneille melojille, Dog Leg –nimisellä osuudella saattavat jo hiukset kastua. Leppoisan jutustelun lomassa saattaa joutua keskittymään melontaakin, jos kohteeksi valitsee Citroen-kosken. Ja Nevis Bluff taitaa jäädä useimmilta kokonaan iltamelomatta. Alla muutama otos viimeviikon iltamelonnoista.
. . . , . , .Frazer kastelee hiuksensa. Dog Leg rapid.
. . . , . . .Frazer tällä kertaa pinnalla. Citroen rapid.
. .Mie itte. Citroen rapid.
. . . , . ,. .Rob Brackley ja kolmas kuvakulma samaan paikkaan.
Liikunnalliseen illanviettoon on Queenstownissa muitakin vaihtoehtoja kuin melonta. Eräänä iltana päätimme Frazerin kanssa kiivetä kaupungin vieressä kohoavalle Ben Lomond –nimiselle kukkulalle. Iltalenkki venyi lähes viiden tunnin mittaiseksi, ja seuraavana päivänä reidet anoivat portaissa armoa, mutta maisemat olivat hikoilun arvoiset!
. . . , , . .Näkymä Ben Lomondilta Queenstowniin
. . . . , . , , . . , . .Näkymä Ben Lomondilta Mt. Aspiring –vuorelle
. .Ja vielä yksi näkymä Ben Lomondilta
Jokaisella kaupungilla on oma iltamelontakohteensa. Iltamelontakohteen luonteeseen kuuluu, että melonnan lomassa voi leppoisasti jutustella kavereiden kanssa työpäivän päätteeksi. Ajomatkaa iltamelontakohteeksi luokiteltavalle joelle on yleensä noin puoli tuntia. Tunnetuimpia iltamelontakohteita Suomessa ovat Kapeenkoski Jyväskylässä, Matkakoski Torniossa ja... niin, onkohan Helsingissä mitään?
Queenstownin iltamelontakohde on Kawarau-joki. Alueen suurimmalla joella on useampia osuuksia, joista voi valita kullekin illalle sopivan: Roaring Meg on mukava kohde vähemmänkin kokeneille melojille, Dog Leg –nimisellä osuudella saattavat jo hiukset kastua. Leppoisan jutustelun lomassa saattaa joutua keskittymään melontaakin, jos kohteeksi valitsee Citroen-kosken. Ja Nevis Bluff taitaa jäädä useimmilta kokonaan iltamelomatta. Alla muutama otos viimeviikon iltamelonnoista.
. . . , . , .Frazer kastelee hiuksensa. Dog Leg rapid.
. . . , . . .Frazer tällä kertaa pinnalla. Citroen rapid.
. .Mie itte. Citroen rapid.
. . . , . ,. .Rob Brackley ja kolmas kuvakulma samaan paikkaan.Liikunnalliseen illanviettoon on Queenstownissa muitakin vaihtoehtoja kuin melonta. Eräänä iltana päätimme Frazerin kanssa kiivetä kaupungin vieressä kohoavalle Ben Lomond –nimiselle kukkulalle. Iltalenkki venyi lähes viiden tunnin mittaiseksi, ja seuraavana päivänä reidet anoivat portaissa armoa, mutta maisemat olivat hikoilun arvoiset!
. . . , , . .Näkymä Ben Lomondilta Queenstowniin
. . . . , . , , . . , . .Näkymä Ben Lomondilta Mt. Aspiring –vuorelle
. .Ja vielä yksi näkymä Ben Lomondilta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
