Viimeisiä viedään, osa II

(22.-31.3.2010)

Pian on kaukomaiden melonnat melottu. Vielä kaksi päivää Kaitunalla, ja sitten on aika luopua kajakista. Itse asiassa olin kajakista jo kerran luopunut, mutta ystävällinen uusi omistaja antaa minun vielä meloa sillä torstai-iltaan saakka. Kajakki on siis myyty. Ja niin on myös auto – good bye Kakapo! Nyt on alla Aucklandista haettu tummanpuhuva vuokrafarmari, joka toimii yhtälailla melontavälinevarastona kuin makuuhuoneenakin.


. . , . . , . .Vuokra-asunto pyörillä


Auton myyminen ulkomailla on muuten jonkin verran mielenkiintoista puuhaa. Ilmoittelin myytävänä olevasta retkeily-pakettiautosta netissä (aivan kuten tuhannet muutkin reissuaan lopettelevat keskimäärin 26,8-vuotiaat saksalaispariskunnat...). Välittömästi ilmoituksen julkaistuani sain toistakymmentä yhteydenottoa sähköpostitse: ”Autosi näyttää olevan poikkeuksellisen hyvässä kunnossa. Maksan 200 dollaria yli pyyntihinnan. Maksu pankkiin, nouto järjestetään. Lähetä pankkiyhteystietosi, ja yrityksemme edustaja noutaa auton luotasi.” Olinkohan tyhmä, kun päädyin myymään 350 dollaria alle pyyntihinnan... Käteisellä. Ihan tavalliselle mies-ihmiselle. Käytti auton autotohtorin tarkastuksessa, ja (onneksi) osti. Aika paljon huolettomampaa olla omistamatta (vanhaa) autoa! Varsinkin kun lento lähtee alle kahden viikon päästä.

Autoasioiden järjestyttyä olen siis parkkeerannut itseni Kaitunalle – logistisesti helpompaa jokimelontaa voi tuskin kuvitella: Shuttlen voi vaikka juosta. Melonta alas kestää 7-45 minuuttia, riippuen harjoituksen laadusta. Tänään (kuten niin monasti aiemminkin...) meloin itseäni huomattavasti paremmassa seurassa, ja huomasin että (vesiputousten niskalla) on paljon pieniä akanvirtoja, joita voi ottaa kiinni – ihan vaan harjoituksen vuoksi. Lisäksi havahduin huomaamaan, että todelliseen freestyle-melontaan tarvitaan riittävän iso kajakki: Kaitunan freestyle-hontto on loistava paikka tehdä voltteja Mysticillä!

Sunnuntaina tuli vaihtelun vuoksi käytyä myös Wairoalla. Leppoisaa IV+ luokan kriikkiä parraimmillaan! Alla olevat kuvat Wairoalta omistaa Craig Clark.


. . , . . , . . . , . , .Wairoa: Water fall


. . , . . , . . . , . , .Wairoa: Roller Coaster


. . , . . , . . . , . . ,Sama paikka. Sama mies. Samat housut.

Maruia Falls

(16.3.2010)

Whitcombe

(14.3.2010)


Heli-melonta on yksi niitä asioita, joita varten Uuteen-Seelantiin matkustetaan. Siksi olen varsin tyytyväinen, kun tällä viikolla toteutuu toinenkin missio joelle, jonne ei autolla pääse. Whitcombe on yksi länsirannikon klassikoista, eikä turhaan. Sateeton kausi ja matala vesitilanne ovat tällä kertaa positiivinen seikka: Suuremmalla vesimäärällä Whitcombe olisi todennäköisesti melkoisen haastava joki, mutta nyt tarjolla oleva (arviolta) 30 kuutioita on ensikertalaiselle mitä parhain virtaama. Akanvirtoja on runsaasti, eikä jokea tarvitse kävellä alas rantoja pitkin, vaan kosket uskaltaa meloa alas.

Helikopterilento joelle maksaa 100-125 paikallista dollaria (50-60 €) per henkilö, ryhmän koosta ja lennon pituudesta riippuen. Whitcombe-joella melomme 13 kilometrin mittaisen osuuden, ja lento kestää vajaan kymmenen minuuttia. Kajakit ja melat kulkevat helikopterityypistä riippuen joko jalaksiin sidottuna tai helikopterin alla roikkuvassa verkossa. Helikopterioperaattoreita on Uuden-Seelannin länsirannikolla jokaisessa pikkukylässä. Suurin asiakasryhmä ovat maisemalennoista maksavat turistit, mutta erityisesti Hokitikan ympäristössä myös melojat työllistävät lentäjiä joulu- ja maaliskuun välisenä aikana.

Ilmasta katsottuna kosket näyttävät varsin vaatimattomilta. Kolmen metrin korkeuseroa lyhyessä koskessa ei helikopterista tarkastellessa hahmota ollenkaan, mutta joella kajakissa istuessa sama kolmen metrin pudotus näkyy siten, ettei koskea itse asiassa näy lainkaan – näkyy vain horisontin taakse katoava joki, ja pudotuksen takaa nouseva valkoinen höyry...

. . , . . , . . . , . , . .Heli-scouting


. . , . . , . .Whitcombe-joen lohkarepuutarhaa

Whataroa

(9.3.2010)

Viikko Bullerfestin jälkeen kuluu Hokitikassa. Perusleiri on Lake Mahinapua, idyllinen leiripaikka pienen järven rannalla. Nyt olisi aika paukuttaa länsirannikon helimelontavempulaa, mutta mutta mutta... Iskuryhmämme on kutistunut kahden hengen suuruiseksi, eikä kahden hengen voimin oikein ole resursseja lentää vaativiin kanjoneihin – ei rahallisesti eikä turvallisuudenkaan puolesta. Lisäksi pitkä sateeton kausi on kuivattanut kaikki pienemmät joet, joille muuten voisi vaikka kajakki olalla kävellä.

Epäsuotuisista ennakkoasetelmista huolimatta on tiistaina kuitenkin koossa viiden melojan ryhmä, ja edessä elämäni ensimmäinen helikopterilento. Kohteena on Whataroa-joki – kolmisenkymmentä kuutiota sekunnissa jäätiköltä virtaavaa raikasta vettä, alkulämmittelyn jälkeen varsin maisemallisessa kanjonissa, luokitus IV. Uuden-Seelannin tällä reunalla koskien luokitukset tuntuvat olevan kohdillaan: Opaskirjan IV-luokka on tälläkin joella ihan oikeaa nelosta!

Osa Whataroan reissusta kuluu maisemia ihastellessa: taustalla siintävät Uuden-Seelannin Alpit, ja välillä joki kulkee pystyseinäisessä kanjonissa. Jyrkimpien koskien kohdalla kaikki huomio suuntautuu kuitenkin melontaan, joka alkaa Milford Soundin seikkailujen jälkeen vähitellen taas sujua. Tosin vieläkin on kypärälle käyttöä, ja kertaalleen tohotan rantakallioilla kiipeillessä niin vauhdilla, että pudotan kamerani sisältävän kuivapussin jokeen. Olen jo varma, etten kameraani enää näe, mutta kuin ihmeenkaupalla saamme ongittua kuivapussin pienestä akanvirrasta suuren kosken niskalla...


. . , . . , . .Lentoonlähtövalmistelut


. . , . . , . .Anke Whataroan kuohuissa


. . , . . , . .Franck samassa dropissa


. . , . . , . .Whataroan kanjoni


. . , . . , . .Taustalla uuden-Seelannin Alpit

Buller fest

(5.-7.3.2010)

Keskiviikkoillan shake down Milford Soundista Queenstowniin kestää viitisen tuntia. Varsinainen pikataivalpäivä on kuitenkin torstai: 800 kilometriä Queenstownista Murchisoniin 13 tunnissa. Auto on pullollaan melontavarusteita, omieni lisäksi Jaken (from Alaska, USA) ja Anken (aus dem Deutschland). Rattoisan seuran siivittämänä matka tuntuu lyhyemmältä kuin onkaan. Ajomatkan tarkoituksena on saapua viikonlopuksi Murchisoniin Buller fest –melontafestivaaleille. Luvassa on kolme päivää boater crossia, slalomia, rafting crossia ja kajakkihyppyriä.

Perjantain boater cross –kilpailu Matakitaki-joella on tiettävästi maailman suurin, osallistujia on lähes 150. Neljä kilpailijaa kerrallaan meloo alas parinsadan metrin mittaisen III-luokan kosken, ja kaksi nopeinta kustakin erästä jatkaa seuraavalle kierrokselle. Alkueriä on siis lähes 40, joten kilpailu kestää koko päivän. Lähtöpaikat eivät määräydy aikalaskujen tulosten perusteella (koska aikalaskuja ei ole!), vaan viimeisenä lähtöpaikalle saapuva meloja puskee itsensä aina parhaimmalle paikalle. Olen (kerrankin!) riittävän röyhkeä, ja parissa ensimmäisessä erässä taktikoin ja viivyttelen sen verran, että saan valittua parhaan lähtöpaikan. Kolmannessa välierässä saan keskinkertaisen lähtöpaikan, ja loppumetreille asti kestävässä kamppailussa sijoitun lopulta erän kolmanneksi, sijoittuen siten miesten sarjassa sijalle 17-24. Mainio kilpailu, ja koskimelonnan lajeista varmasti(?) viihdyttävin!

Perjantai-ilta päättyy Uuden-Seelannin extreme-melontagurujen uuden melontaelokuvan ”Realm” ensi-iltaan. Elokuva on kuvattu kaudella 2009 Uudessa-Seelannissa, Kanadassa, Italiassa, Norjassa ja Ugandassa. Elokuvan Norjan osuudessa näkyy paljon tuttuja paikkoja, mutta vain varsin harvoja sellaisia, joihin olen itse rohjennut...

Lauantaipäivä kuluu vaihteeksi kumilauttojen parissa, kun vuorossa on rafting cross. Idea on sama kuin boater crossissa, mutta nyt koskessa ollaan kumilautoilla, joissa kussakin on kuuden hengen miehistö. Myös lähtö on kajakkiversiosta poikkeava: kunkin lautan miehistöstä yhden jäsenen on uitava joen yli vastarannalla odottavaan kumilauttaan, ja vasta sitten alkaa varsinainen melontaosuus. Kipparoimani joukkue saa lopullisen muotonsa vasta kilpailupäivän aamuna - jäseniä on USA:sta, Uudesta-Seelannista ja Suomesta. Tie nousee pystyyn semifinaalissa, sijoituksemme on lopulta 5-6.

Sunnuntaiaamun big air –kajakkihyppyrikilpailussa tyydyn ottamaan valokuvia, koska lajiin sopiva kajakkini on Suomessa. Tai koska olen vanha ja väsynyt enkä jaksa järjestää itselleni lainakajakkia. Tai koska yskittää liiaksi... Kilpailua seuratessani tunnen kuitenkin jotain jäävän hampaan koloon, koska ensimmäistä kertaa näen kajakkihyppyristä tehtävän kokonaisen takavoltin. Temppu on ollut listallani pitkään, mutta sitä ei taideta kotimaan loivista hyppyreistä läväyttää... Varsin ilmavia lentoja takaava hyppyri tarjoaa hyvää viihdettä ja näyttäviä suorituksia. Erityisen vaikuttava on kilpailussa kertaalleen nähtävä tupla kick flip. Elikäs kaksois air screw. Siis kaksi aerial eskimokäännöstä yhden ilmalennon aikana.

Alla vielä pari kuvaa festivaalitunnelmista.

Milford Sound

(28.2.-3.3.2010)


. . . , . , . .Melt down


. . . , . , . .Undercut

..........

”Honttoja ja ruustereita, tänään lähden jahtiin.
Kivisiä luiskia helvettiin, ja melttaan undercuttiin.”

(katkelma runosta Hei retkimeloja! äänitteellä The Pervert Paddler)

..........

Been there, done that! Muutamia aikoja sitten olin kokenut laulun tapahtumista vain osan, mutta Milford Soundin seikkailujen jälkeen olen myös meltannut undercuttiin. Kokemuksesta viisastuneena voin kertoa, että on mahdollista, että undercuttiin melttaamista seuraa käden pikainen siirtyminen kauhukahvalle, jota taas seuraa hapenottoa kehittävä virkistävä uimaharjoitus kallioseinästä tukea ottaen.

Ei vaan buuffi lävähtänyt. Lähestyminen oli vähän kinkkinen. Oli flunssa. Satoi vettä. Ei vaan ollu mun päivä. Oli uudet hanskat ja melassa tuore teippi... Jos joku keksii paremman selityksen, niin lupaan julkaista sen tässä blogissa.

Lisäksi Milford Soundin retkellä tuli ajettua pari päivää autolla, podettua flunssaa, pidettyä sadetta (Milford Soundin vuotuinen sademäärä on yli 7000 millimetriä!), odoteltua tulvien laskemista, juotua teetä, pelattua korttia, katsottua tuntikaupalla television elokuvakanavaa (Starship Troopers III on niin huono elokuva, että se on melkein hyvä) – eli kaikkea mitä kunnon koskimelontareissuun kuuluu.

Tällä kertaa ehdin melomaan Milford Soundin joista vain Cleddaun tulvivan alajuoksun sekä Hollyford-joen Falls Creeck –nimisen osuuden. Milford Soundin pienellä alueella on kuitenkin toistakymmentä uskomattoman hienoa jokea: kristallinkirkasta vettä, jatkuvia III-V –luokan lohkarepuutarhoja ja sanoinkuvaamattoman kauniita maisemia. Näille joille täytyy vielä palata.


. . . , . , . , . , . , . .Hollyford river: Falls Creek


, .Milford Sound vai Rivendell?