Melontamatkailu on muutakin kuin melontaa. Oikeastaan suurin osa ajasta kuluu muualla kuin joella. Eniten aikaa kuluu autossa, toiseksi eniten leiri-tavaroidenkuivattelu-kärvistelyssä, kolmanneksi eniten feispuukissa, nukkuakin täytyy, ja melonta on listalla varsin kaukana kärjestä. Tulee nähtyä kaikenlaisia paikkoja ja luonnonihmeitä, sekä tavattua kaikenmoisia ihmisiä. Tässä artikkelissa on tarkoitus vilauttaa parhaita(?) paloja niistä ainesosista, jotka ovat kuuluneet nyt päättymässä olevan melontareissun reseptiin!
Autoilu ja leirikärvistely
Ilman autoa ei pääse kajakin kanssa joelle. Ilman autoa ei voi syödä aamupalaa autossa. Ilman autoa ei voi syödä välipalaa autossa. Eikä lounasta. Eikä päivällistä. Ilman autoa ei voi nukkua autossa. Ilman autoa ei voi viettää kahta päivää yhtäjaksoisesti ratin ja selkänojan välissä. Ilman autoa ei voi kuivatella melontavarusteita autossa. Ilman autoa ei voi sitoa kajakkeja huonosti auton katolle, ja sitten pudottaa niitä alamäessä. Sanalla sanoen – jos haluat olla todellinen autoharrastaja, ryhdy koskimelojaksi! Niin – ja ilman autoa joutuu yöpymään hostelleissa ja ties missä majoituslaitoksissa, jolloin jää paitsi todelliselta kärvistelyltä sateisen raikkaassa ulkoilmassa.
. . . , . , . .LK = laatukärvistelyä
. . . , . , . .Kodikasta, eikö totta?
. . . , . , . .Taiteellinen amerikkalaisnuorukainen
. . , . , . . , . . , . .Ei niin taiteellinen uusiseelantilaisversioHuomioita matkan varrelta
Villi länsi ei ole kuollut. Reefton-nimisessä pikkukylässä voi vielä nähdä äidin ratsastavan kauppaan kahden lapsensa kanssa, ja parkkeeraavan ratsunsa kaupan eteen autorivin jatkeeksi. ”I used to be a cowboy, I used to be the Devil’s right hand, I used to ride a sick horse...”
Jokaisessa Uuden-Seelannin pikkukaupungin pubissa on piano. Ja todennäköisesti kitarakin. Lavalle tuntuisi useimmissa paikoissa tohtivan nousta, vaikkei olisikaan kovasti harjoitellut, tai vaikkei muistaisikaan laulun kaikkia sanoja. Ross-nimisessä vanhassa kullankaivuukaupungissa löytyi paikan ainoasta ravitsemusliikkeestä satavuotias automaattipiano. Polkimet kuin polkuharmoonissa, ja koneisto toimii paineilmalla. Pianoa voi soittaa myös perinteiseen tapaan kymmensormijärjestelmällä.
Pub Mahinapua Hokitikassa on siitä omituinen pubi, että sinne on paikallisilla asukkailla pysyvä porttikielto. (Melojat katsotaan tässä tapauksessa paikallisiksi asukkaiksi.) Pubi on keskellä ei mitään, mutta joka ilta täynnä Kiwi Experience –busseilla Uutta-Seelantia kiertäviä brittituristeja naamiaisasuihin pukeutuneina. On se vaan erikoista. Ja sitten kun paikalliset asukkaat järjestävät pikkuisen kaupunkifestivaalinsa, on pukeutuminen tällaista (kuva alla). On sekin vaan erikoista.
Erikoista on myös lehmän taitavuus. Se nimittäin osaa leipoa torttunsa siten, että läjä on symmetrisen pyöreä, ja läjän keskellä on nestemäinen silmä. Eikä se edes pysty katsomaan taakseen, vaan tekee kaiken sokkona. Tähän ei ihminen pystyisi.
Ihmiset
Puoli vuotta vieraassa maassa, ympärillä pelkkiä uusia kasvoja. Kurssi- ja työkavereita rafting-touhuissa. Kämppikset. Kaikenlaisia melontakavereita joka puolelta maailmaa. Lienee sanomattakin selvää, että ilman tätä ainesosaa melontareissaamisen resepti ei olisi kaiken vaivan (ja rahan!) väärti. Kaikista reissussa kohtaamistani ihmisistä voisi epäilemättä kirjoittaa kirjan, josta tulisi todella tylsää luettavaa kaikille muille paitsi asianosaisille. Siksi en vaivaudu kirjoittamaan pitkästi, mutta muutama sana tarinan avainhenkilöistä lienee paikallaan. Jos ei muusta syystä, niin itselleni muistoksi.
Frazer. Sukunimi Tear – surullista(?) 19-vuotias hippi from Wyoming US. Meloo leppoisasti vitosta. Ja joskus melkein kutosta. Useimmat melontaseikkailuistani näkivät päivänvalon Frazerin seurassa.
Jake. Kurssikaverini Greymouthissa ja kämppikseni Queenstownissa. 29-vuotias Irakin veteraani, joka päätyi raftaamisen sijasta jälkiruokakokiksi yhteen Queenstownin hienoimmista ravintoloista, vaikkei ollut koskaan aiemmin työskennellyt ravintola-alalla. Kesäisin Rafting operations manager in Skagway Alaska. Osaa nauttia elämästä ja sanoittaa irlantilaisia kansanlauluja.
Matthias aus der Schweiz. Työkaveri QR:ssä. Osaa nauttia elämästä nro 2: Rakastui ruotsalaiseen ja lensi tytön perässä Fidjille. Matthias on syy siihen, että minulla on feispuukkiprofiili.
Työkaverit, Queenstown rafting. Chief, KC, Marcio... ”Gone, boy. Tush! Appo side down!”
Anke. Saksan vastine Satu VW:lle. Käytti kaiken juomaveteni melontatossujensa pesemiseen...
Milos. Aurinkolasit kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Tsekinmaan vahvistus Uuden-Seelannin kansainväliseen melontaposseen.
Franck. Melontapummi sanan varsinaisessa merkityksessä. Ei puhu montaakaan sanaa englantia, mutta liftaa ympäri Uutta-Seelantia kajakki olalla. Ei koskaan syö mitään, tai vaihda shortseja – ainakaan minä en nähnyt. Oli lähdössä takaisin Eurooppaan – matkatavarakilojen minimoimiseksi pukeutuneena useampaan vaatekerrokseen, pelastusliiviin ja melontakypärään – mutta passintarkastuksessa poliisi pisti rautoihin eikä päästänyt maasta. Syy ei minulle koskaan selvinnyt.
Toni. Kayaker, not artist. Department of Conversation remembers her because of ”the shit in the pie”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti